Perustuslaissa ilmaistua uskonnonvapautta täsmentämään on säädetty uskonnonvapauslaki (6.6.2003/453). Lakia valmisteltiin varsin perusteellisesti laajapohjaisessa komiteassa. Vanha, vuoden 1922, uskonnonvapauslaki oli jo monilta osin ajastaan jäljessä.
Uskonnonvapauslaki jakaantuu kolmeen lukuun. Niistä ensimmäisessä on yleiset säännökset. Kiinnostavimpia niistä on uskonnolliseen yhdyskuntaan liittymisen ja eroamisen ikärajat, sekä liittymis- ja eroamismenettely.
Toisessa luvussa on rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan liittyviä säännöksiä, mm. yhdyskunnan perustamisesta, hallinnosta ja niillä on erillinen lainsäädäntö.
Kolmannessa luvussa käsitellään suhdetta kokoontumisvapauteen kokoontumislain kautta, sekä laittoman uskonnollisen yhdyskunnan jatkamista ja ilmoitusvelvollisuuksien rikkomista.
Uskonnonvapauslain uudistuksessa säädettiin lisäksi hautaustoimilaki, joka säätelee hautausmaiden ylläpitoa.
Lain tarkoituksena on uskonnonvapauden turvaaminen (1 §). Lähtökohtana on siis länsimainen, liberalistinen uskonnonvapaus: oikeus uskonnonvapauteen. Lisäksi se säätää uskonnollisen yhdyskunnan perustamisesta ja toiminnan perusteista. Näiltä osin säännökset ovat myös rajaavia, koska yhdyskunnan toiminnassa on vähimmäisvaatimuksia.
Uskonnollinen yhdyskunta on määritelty laissa (2 §). Uskonnollisia yhdyskuntia ovat ne yhteisöt jotka on rekisteröity uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Lisäksi uskonnollisia yhdyskuntia ovat uskonnonvapauslain nojalla suoraan myös evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko.
Yhdyskunta, jota ei ole rekisteröity uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, ei ole "rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta". Voi kysyä, mitä merkitystä sillä on. Suurin merkitys on kaiketi sillä, että yhdyskunta voi päättää, että sen jäsenet eivät saa olla muun uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä. Jos jokin toinen yhdyskunta on uskonnollinen yhdyskunta, silloin sellaiseen kuuluminen saattaa olla rajoitettua jo toisen vastaavan jäsenyyden perusteella. Yksilöä ei voida periaatteessa estää liittymästä uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kuitenkin vastaanottava yhdyskunta voi evätä jäsenyyden, joko siksi, että henkilö ei täytä esitettyjä ehtoja, tai myös sillä perusteella, että henkilö on jo toisen uskonnollisen yhdyskunnan jäsen. Uskonnollinen yhdyskunta voi myös erottaa jäsenen sillä perusteella, että jäsen on liittynyt myös muun uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi. Tästä pitää kuitenkin olla säännöissä määräys (3 §).
Uskonnollista toimintaa voi tunnetusti harjoittaa myös yhdistysmuotoisena, yhdistysrekisteriin kirjatuissa yhdistyksissä. Uskonnollisia yhdistyksiä (ry) on Suomessa runsaasti, mm. kaikki Evankelis-luterilaisen kirkon uskonnollista toimintaa harjoittavat herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt ovat rekisteröityjä yhdistyksiä (ry.). Tällä ne ilmaisevat toimivansa kirkon sisällä muodostamatta muuta uskonnollista yhteisöä, eli toista uskontokuntaa.
Epäilemättä myös sisällöllisesti aito uskonnollinen yhteisö voisi toimia myös yhdistysmuotoisena (ry). Sillä ei olisi välttämättä paljonkaan eroa yhdyskunnan oikeudelliseen asemaan. Rekisteröidyn yhdistyksen jäsenyyttä ei merkitä väestötietojärjestelmään, eikä sen perusteella voi helposti tulla jäsenyyteen liittyviä ristiriitatilanteita.
Jäsenyys
Uskonnonvapauteen liittyy olennaisesti oikeus harjoittaa uskontoa yhteisöllisesti. Laki säätää henkilön oikeudesta päättää uskonnollisesta asemastaan (3 §). Tämä on keskeinen liberalistisen uskonnonvapauden muoto. Henkilö voi vapaasti päättää asemastaan liittymällä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai eroamalla siitä. Henkilöllä ei tosin ole subjektiivista oikeutta liittyä johonkin tiettyyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, ts. yhdyskunnalla ei ole automaattista velvollisuutta hyväksyä jäseneksi ketä tahansa.
Ikärajat
Peruslähtökohtana on, että jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan. Tätä oikeutta rajoittaa kuitenkin ikä. Lapsi, lähtökohtaisesti alle 18 vuotias, on huoltajiensa holhottavana, myös uskonnonvapautta koskevissa asioissa.
Uskonnonvapauslaki tunnustaa kaksi tärkeää sisältöperiaatetta. Ensimmäinen niistä on perheen yhtenäisyyttä. Laki suojaa sitä, että perheen uskonnollinen yhtenäisyys säilyy. Toiseksi, laki suojaa uskonnollisessa yhteisössä toimimisen jatkuvuutta. Laki siis lähtee periaatteista, että perheen uskonnollisella autonomialla on erityinen suoja, ja että uskonnolliseen yhteisöön kuulumista lähtökohtaisesti suojataan tempoilevilta vaihdoksilta. Taustalla on ajatus siitä, että uskonnollinen yhteisö ei ole sen kaltaista jäsenyyttä, johon liitytään kuin harrastustoimintaan, vaan kyse on ihmisen elämää olennaisesti syvemmältä vaikuttavasta inhimillisen toiminnan piirteestä.
Näiden periaatteiden taustalla on YK:n ihmisoikeusjulistuksessa mainittu vanhempien oikeus päättää lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta. Taustalla on siis voimakkaasti perhekeskeinen ja perheen uskonnollista jatkuvuutta suojaava periaate. Historiassa on tunnetusti paljon tilanteita, joissa vanhempia on estetty antamasta lapsilleen uskonnollista kasvatusta. Uskonnollinen elämä tulkitaan sillä tavalla persoonaa syvästi rakentavasti, että sen jatkuvuutta varjellaan.
Perheen yhtenäisyyden periaate näkyy siinä, että lapsen uskonnollisesta asemasta vanhemmat sopivat yhdessä. Periaatteena on, että vanhemmat pääsevät sopimukseen lapsen uskonnollisesta asemasta.
Jos vanhemmat eivät pääse sopimukseen, on äidille säädetty oikeus yksipuolisesti päättää lapsen uskonnollisesta asemasta. Oikeus on voimassa siihen asti, kunnes lapsi täyttää yhden vuoden. Laki tunnustaa lapsen vahvemman siteen äitiinsä. Mikäli biologinen äiti on menettänyt huoltujuutensa, on oikeus huoltajana toimivalla äidillä. Yhden vuoden rajaus tekee mahdottomaksi sen, että äiti myöhemmin voisi yksipuolisesti muuttaa lapsen uskonnollista asemaa. Tällä turvataan lapsen uskonnollisen aseman jatkuvuutta ja perheen yhtenäisyyttä.
Seuraavat tärkeät iät ovat 12 ja 15 vuotta. Laki tunnustaa lapsen kasvavan oikeuden päättää uskonnollisesta asemastaan, vaikka oikeus ei olekaan itsenäinen.
Kun lapsi täyttää 12 vuotta, hänellä syntyy esto-oikeus muuttaa uskonnollista asemaansa. Vanhemmat voivat muuttaa lapsen uskonnollista asemaa vain lapsen myötävaikuttama, eli lapsen omalla suostumuksella. Lapsella ei tällöinkään ole oikeutta muuttaa itse uskonnollista asemaansa. Hänen uskonnollinen asemansa muuttuu, jos vanhemmat sitä muuttavat ja hän itse suostuu siihen. Lain perustelujen mukaan ikäraja on tarkoitettu sellaista tilannetta varten, että lapsen vanhemmat, tai toinen heistä, vaihtaa uskontokuntaansa. Lapsi lähtökohtaisesti seuraa vanhempiensa mukana, mutta hänellä on esto-oikeus siirtymiseen. Jos lapsi ei anna suostumustaan, hän jää eri uskontokuntaan kuin vanhempansa. Säädös turvaa lapsen uskonnollisen yhteisön jatkuvuuden, jos lapsi sitä haluaa.
Kun lapsi täyttää 15 vuotta, hän voi olla jo itse aloitteellinen muuttamaan uskonnollista asemaansa muuksi kuin se vanhemmilla on. Hän voi itse liittyä tai erota, mutta hän edelleenkin tarvitsee vanhempien suostumuksen. Vanhemmilla on siis esto-oikeus lapsensa uskonnolliseen asemaan.
Evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaki aiheutti vuonna 2003 kiistan siitä, kuinka 12-14 -vuotiaan uskonnollista asemaa tulisi tulkita. Kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan, kirkkolaki viittasi vanhaan uskonnonvapauslakiin, ja kirkkolakia piti uudistaa. Uskonnonvapauslain täsmällisen sanamuodon mukaan " Kaksitoista vuotta täyttänyt voidaan liittää uskonnolliseen yhdyskuntaan tai ilmoittaa eronneeksi siitä vain omalla kirjallisella suostumuksellaan." Sanatarkasti tulkiten pykälässä viitataan vain lapsen omaan suostumukseen. Uskonnonvapauslain tarkoitus kuitenkin oli, että lapsi käyttää esto-oikeuttaan vain siinä tilanteessa, että vanhempien tai huoltajien uskonnollinen asema samalla muuttuu. Kirkkolain uudistuksessa kirkolliskokous kuitenkin ehdotti pykälää, jossa side vanhempiin jäi vain alle 12 vuotiaan lapsen kirkkoon liittymisen kriteeriksi. Jos lapsi olisi 12 vuotta täyttänyt, hän voisi siis liittyä kirkkoon itsenäisesti, "omalla suostumuksellaan", ilman mukana olevaa tai seuraavaa vanhempaa. Kirkkolain tällöin hyväksytty ja yhä voimassa oleva sanamuoto on: "Kirkon jäseneksi liittymisestä ja kirkosta eroamisesta on voimassa, mitä uskonnonvapauslaissa (453/2003) säädetään. Alle kaksitoistavuotias lapsi voidaan liittää kirkon jäseneksi, jos hänen vanhempansa tai huoltajansa on kirkon jäsen ja jos lapsen jäsenyydestä on sovittu tai päätetty uskonnonvapauslain 3 §:ssä säädetyllä tavalla." (KL 1:3 §). Kirkolliskokouksen esitys siis oli uskonnonvapauslain kirjoitusmuodon mukainen, mutta ei sen taustalla olevan periaatteen mukainen. Pykälä ei siis turvaisi enää lapsen uskonnollisen aseman pysyvyyttä, vaan päin vastoin, antaisi mahdollisuuden liittyä yksin toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan ja rikkoa perheen uskonnollinen yhtenäisyys. Eduskunnan hallintovaliokunta totesi mietinnössään (HaVM 14/2003 vp), että kirkolliskokouksen esitys rikkoo uskonnonvapauslain taustalla olevaa periaatetta perheen uskonnollisesta yhtenäisyydestä ja lapsen uskonnollisen aseman jatkuvuudesta. Valiokunta edellytti, että kirkolliskokous tekee uuden esityksen, mikäli katsoo sen kirkon näkökulmasta olevan tarpeellista, ja se edellytti myös, että uskonnonvapauslain 3 § ryhdytään täsmentämään. Kirkkolaki mahdollistaa sen, että lapsi voi liittyä kirkkoon 12 vuotta täytettyään ilman että hänen vanhempansa tai huoltajansa ovat kirkon jäseniä. Erityislakina, ja kirkon autonomiaa korostavana lakina, kirkkolaki ohittaa yleislakina toimivan uskonnonvapauslain. Uskonnonvapauslain 3 § on täsmentämättä.
Liittyminen ja eroaminen
Uskonnolliseen yhdyskuntaan liittytään ilmoittamalla siitä yhdyskunnalle (4 §). Yhdyskunnalla on oikeus arvioida jäsenyyttä, ja myöntää se tai olla myöntämättä. Päätöksen on perustuttava yhdyskunnan sääntöihin.
Uskonnollisesta yhdyskunnasta voi erota kahdella tavalla, joko ilmoittamalla siitä yhdyskunnalle tai maistraatille. Ilmoitus on tehtävä kirjallisesti, ja sähköisen asioinnin johdosta myös sähköinen ilmoitus on mahdollinen. Eroaminen maistraatin kautta on periaatteessa tärkeä mahdollisuus sen johdosta, että se ehkäisee yhdyskunnan mahdollisuutta pidättää jäsentään vastentahtoisesti jäsenenään. Suomessakin on uskonnollisia yhdyskuntia, joiden jäsenyydestä eroamisen vaikeudesta on keskusteltu . Kun eroilmoituksen voi tehdä maistraattiin, ei yhdyskunta voi sitä kautta painostaa eroilmoituksen käsittelyä. Menettely tukee vapautta määrätä vapaasti uskonnollisesta asemasta.
Ajoittain on esitetty, että uskonnollisesta yhteisöstä eroaminen on jo tehty liian helpoksi. Eroaminen onnistuu verkon välityksellä hyvin nopeasti. Lienee totta, että erityisesti evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen on osittain myös jonkin yksittäisen mielipiteen ilmaisun väline, vaikka sen tulisi olla vakavan uskonnollisen sitoutumisen harkinnan merkki.
(Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että hallituksen kaavailemaan kuntarakenteen uudistukseen reagoitiin paikoin eroamalla kirkosta. Kunnasta ei voi erota, mutta protesti ilmaistiin jollakin mahdollisella tavalla. Uskonnolliseen yhteisöön sitoutumisen näkökulmasta ihmisten toiminta on jonkin verran outoa, mutta kertoo varmaankin jotakin siitä, millä tavalla kunta ja seurakunta, tai kirkko ja valtio, ihmisten mielissä liittyvät yhteen.)
Uskonnonopetus
Uskonnonvapauslaki ei säädä uskonnonopetuksesta. Se vain toteaa, että oikeudesta saada uskonnonopetusta säädetään erikseen. Laki siis ilmaisee uskonnonvapauden periaatteen, että lapsella on oikeus saada uskonnollista kasvatusta. Uskonnonopetusta koskevat periaatteelliset muutokset tehtiin lähinnä perusopetuslakiin.
Viime aikoina on useamman kerran julkisesti esitetty, että lapsille ei tulisi antaa uskonnollista opetusta. Taustalla lienee ajatus, että uskonto on aikuisten asia, ja että lasta ei saa kasvattaa uskontoon, karkeammin sanottuna "aivopestä" tai "indoktrinoida" uskontoon. Asialla ovat yleensä vapaa-ajattelijoiden kaltaiset ihmiset, joiden tausta-ajatuksena on uskonnosta vapaa yhteiskunta.
Lasten uskonnollinen kasvatus on olennainen osa länsimaista uskonnonvapautta. YK:n ihmisoikeusjulistuksessa nimenomaan turvataan vanhempien oikeus päättää lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta. Vapauteen uskoa tai uskomatta liittyy olennaisesti vanhempien kasvatusvastuu, ja oikeus kasvattaa lapsiaan myös uskonnollisesti. Tämän periaatteen ilmauksia ovat myös Suomen uskonnonvapauslain periaatteet, joilla turvataan perheen uskonnollinen yhtenäisyys ja jatkuvuus.
Rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta
Yhdyskunnan perustamiseen tarvitaan 20 täysi-ikäistä jäsentä.
Rekisteröidyn uskonnollisen yhteisön tarkoitus on määritelty laissa. Sen tehtävänä on "järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin."
Rekisteröidyn uskonnollisen yhteisön toiminnalla on tiettyjä rajoituksia. Luonnollisesti Suomessa jokaisen on noudatettava maan lakeja. Uskonnollista yhdyskuntaa ei saa käyttää pääsääntöisesti taloudelliseen toimintaan. Erikseen on säädetty, että yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen (7 §). Uskonnonvapauslaissa on siis otettu kantaa perusoikeuksien hierarkiaan. Perusoikeuksien noudattamisessa ongelmat syntyvät yleensä silloin, kun perusoikeus joutuu toista perusoikeutta vastaan. Uskonnonvapaus on yksi perusoikeus. Yhtäältä uskonnonvapautta on siis toteutettava niin, että muita perus- ja ihmisoikeuksia kunnioitetaan. Uskonnonvapaus ei anna lupaa olla riistää toisen ihmisen perus- tai ihmisoikeuksia. Toisaalta on niin, että Uskonnonvapaus ei kutenkaan ole yksiselitteisesti muille perusoikeuksille alisteinen. Tämän ilmaisee sana "kunnioittaa". Alisteisessa suhteessa käytettäisiin muuta sanaa, esim. "noudattaa". Uskonnonvapauslaki tunnustaa perusoikeuksien keskinäisen jännitteen. On tunnettua, että silloin kun jonkin kannan takana on vakava uskonnollinen vakaumus, uskonnonvapauslaki käytännössä sallii sen, että muita perusoikeuksia voi venyttää. Eräs esimerkki on esim. katolisen ja ortodoksisen kirkon tapa olla vihkimättä naisia papeiksi. Silloin kun uskonnollinen kanta on perusteltu sisäisellä uskonnollisella vakaumuksella, mm. sukupuolten välinen tasa-arvo on voinut osittain väistyä toiminnasta, joka koskee uskonnonharjoitusta. Tasa-arvolaissa itsessään on rajoitus, että sitä ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen.
Suomessa on evätty Scientologia-kirkon rekisteröityminen uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Opetusministeriön asettama asiantuntijalautakunta arvioi, että scientologiakirkon tarkoitus ei täytä yllä mainittua uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen liittyvää kriteeristöä. Myös pastafarisen kirkon rekisteröiminen on evätty.
Suomessa on siis selkeä käsitys uskonnollisen yhdistyksen tarkoituksesta ja toiminnasta. Uskonnolla on tietynlainen uskonnollinen tunnustus, ja siihen liittyy kultillista, palvontaa tai muuta hartautta osoittavaa toimintaa. Uskonnonvapauslaki tunnustaa periaatteen, että uskonnonharjoittaminen voi olla yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista. Uskonto ei siis ole yksityisasia. Uskonnonharjoittamisen yhteisöllisyys ja julkisuus ovat keskeinen länsimaisen uskonnonvapauden muoto. Tässä suhteessa se eroaa täysin marxilaisesta uskonnonvapauden sisällöstä, joka pyrki vapauttamaan yhteiskunnan uskonnosta, ja pakotti sen yksilölliseksi ja pois julkisuudesta.
Rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta on oikeushenkilö (17 §). Se voi hankkia oikeuksia, tehdä sopimuksia, antaa sitoumuksia, ja myös vaatia laillisia oikeuksiaan. Jäseet eivät ole henkilökohtaisessa vastuussa yhdyskunnan tekemistä sitoumuksista. Moniin uskonnollisen yhdyskunnan toimintaa koskeviin kohtiin sovelletaan käytännössä yhdistyslakia (27 §)
Lopuksi
Suomen uskonnonvapauslaki liittyy länsimaiseen uskonnonvapauskäsitykseen. Se turvaa yksilön ja yhteisön mahdollisuuden harjoittaa uskontoa, ja kaikin tavoin päättää uskonnollisesta asemastaan.
i Héru as elye!
Henri
Uskonnonvapauslaki jakaantuu kolmeen lukuun. Niistä ensimmäisessä on yleiset säännökset. Kiinnostavimpia niistä on uskonnolliseen yhdyskuntaan liittymisen ja eroamisen ikärajat, sekä liittymis- ja eroamismenettely.
Toisessa luvussa on rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan liittyviä säännöksiä, mm. yhdyskunnan perustamisesta, hallinnosta ja niillä on erillinen lainsäädäntö.
Kolmannessa luvussa käsitellään suhdetta kokoontumisvapauteen kokoontumislain kautta, sekä laittoman uskonnollisen yhdyskunnan jatkamista ja ilmoitusvelvollisuuksien rikkomista.
Uskonnonvapauslain uudistuksessa säädettiin lisäksi hautaustoimilaki, joka säätelee hautausmaiden ylläpitoa.
Lain tarkoituksena on uskonnonvapauden turvaaminen (1 §). Lähtökohtana on siis länsimainen, liberalistinen uskonnonvapaus: oikeus uskonnonvapauteen. Lisäksi se säätää uskonnollisen yhdyskunnan perustamisesta ja toiminnan perusteista. Näiltä osin säännökset ovat myös rajaavia, koska yhdyskunnan toiminnassa on vähimmäisvaatimuksia.
Uskonnollinen yhdyskunta on määritelty laissa (2 §). Uskonnollisia yhdyskuntia ovat ne yhteisöt jotka on rekisteröity uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Lisäksi uskonnollisia yhdyskuntia ovat uskonnonvapauslain nojalla suoraan myös evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko.
Yhdyskunta, jota ei ole rekisteröity uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, ei ole "rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta". Voi kysyä, mitä merkitystä sillä on. Suurin merkitys on kaiketi sillä, että yhdyskunta voi päättää, että sen jäsenet eivät saa olla muun uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä. Jos jokin toinen yhdyskunta on uskonnollinen yhdyskunta, silloin sellaiseen kuuluminen saattaa olla rajoitettua jo toisen vastaavan jäsenyyden perusteella. Yksilöä ei voida periaatteessa estää liittymästä uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kuitenkin vastaanottava yhdyskunta voi evätä jäsenyyden, joko siksi, että henkilö ei täytä esitettyjä ehtoja, tai myös sillä perusteella, että henkilö on jo toisen uskonnollisen yhdyskunnan jäsen. Uskonnollinen yhdyskunta voi myös erottaa jäsenen sillä perusteella, että jäsen on liittynyt myös muun uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi. Tästä pitää kuitenkin olla säännöissä määräys (3 §).
Uskonnollista toimintaa voi tunnetusti harjoittaa myös yhdistysmuotoisena, yhdistysrekisteriin kirjatuissa yhdistyksissä. Uskonnollisia yhdistyksiä (ry) on Suomessa runsaasti, mm. kaikki Evankelis-luterilaisen kirkon uskonnollista toimintaa harjoittavat herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt ovat rekisteröityjä yhdistyksiä (ry.). Tällä ne ilmaisevat toimivansa kirkon sisällä muodostamatta muuta uskonnollista yhteisöä, eli toista uskontokuntaa.
Epäilemättä myös sisällöllisesti aito uskonnollinen yhteisö voisi toimia myös yhdistysmuotoisena (ry). Sillä ei olisi välttämättä paljonkaan eroa yhdyskunnan oikeudelliseen asemaan. Rekisteröidyn yhdistyksen jäsenyyttä ei merkitä väestötietojärjestelmään, eikä sen perusteella voi helposti tulla jäsenyyteen liittyviä ristiriitatilanteita.
Jäsenyys
Uskonnonvapauteen liittyy olennaisesti oikeus harjoittaa uskontoa yhteisöllisesti. Laki säätää henkilön oikeudesta päättää uskonnollisesta asemastaan (3 §). Tämä on keskeinen liberalistisen uskonnonvapauden muoto. Henkilö voi vapaasti päättää asemastaan liittymällä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai eroamalla siitä. Henkilöllä ei tosin ole subjektiivista oikeutta liittyä johonkin tiettyyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, ts. yhdyskunnalla ei ole automaattista velvollisuutta hyväksyä jäseneksi ketä tahansa.
Ikärajat
Peruslähtökohtana on, että jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan. Tätä oikeutta rajoittaa kuitenkin ikä. Lapsi, lähtökohtaisesti alle 18 vuotias, on huoltajiensa holhottavana, myös uskonnonvapautta koskevissa asioissa.
Uskonnonvapauslaki tunnustaa kaksi tärkeää sisältöperiaatetta. Ensimmäinen niistä on perheen yhtenäisyyttä. Laki suojaa sitä, että perheen uskonnollinen yhtenäisyys säilyy. Toiseksi, laki suojaa uskonnollisessa yhteisössä toimimisen jatkuvuutta. Laki siis lähtee periaatteista, että perheen uskonnollisella autonomialla on erityinen suoja, ja että uskonnolliseen yhteisöön kuulumista lähtökohtaisesti suojataan tempoilevilta vaihdoksilta. Taustalla on ajatus siitä, että uskonnollinen yhteisö ei ole sen kaltaista jäsenyyttä, johon liitytään kuin harrastustoimintaan, vaan kyse on ihmisen elämää olennaisesti syvemmältä vaikuttavasta inhimillisen toiminnan piirteestä.
Näiden periaatteiden taustalla on YK:n ihmisoikeusjulistuksessa mainittu vanhempien oikeus päättää lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta. Taustalla on siis voimakkaasti perhekeskeinen ja perheen uskonnollista jatkuvuutta suojaava periaate. Historiassa on tunnetusti paljon tilanteita, joissa vanhempia on estetty antamasta lapsilleen uskonnollista kasvatusta. Uskonnollinen elämä tulkitaan sillä tavalla persoonaa syvästi rakentavasti, että sen jatkuvuutta varjellaan.
Perheen yhtenäisyyden periaate näkyy siinä, että lapsen uskonnollisesta asemasta vanhemmat sopivat yhdessä. Periaatteena on, että vanhemmat pääsevät sopimukseen lapsen uskonnollisesta asemasta.
Jos vanhemmat eivät pääse sopimukseen, on äidille säädetty oikeus yksipuolisesti päättää lapsen uskonnollisesta asemasta. Oikeus on voimassa siihen asti, kunnes lapsi täyttää yhden vuoden. Laki tunnustaa lapsen vahvemman siteen äitiinsä. Mikäli biologinen äiti on menettänyt huoltujuutensa, on oikeus huoltajana toimivalla äidillä. Yhden vuoden rajaus tekee mahdottomaksi sen, että äiti myöhemmin voisi yksipuolisesti muuttaa lapsen uskonnollista asemaa. Tällä turvataan lapsen uskonnollisen aseman jatkuvuutta ja perheen yhtenäisyyttä.
Seuraavat tärkeät iät ovat 12 ja 15 vuotta. Laki tunnustaa lapsen kasvavan oikeuden päättää uskonnollisesta asemastaan, vaikka oikeus ei olekaan itsenäinen.
Kun lapsi täyttää 12 vuotta, hänellä syntyy esto-oikeus muuttaa uskonnollista asemaansa. Vanhemmat voivat muuttaa lapsen uskonnollista asemaa vain lapsen myötävaikuttama, eli lapsen omalla suostumuksella. Lapsella ei tällöinkään ole oikeutta muuttaa itse uskonnollista asemaansa. Hänen uskonnollinen asemansa muuttuu, jos vanhemmat sitä muuttavat ja hän itse suostuu siihen. Lain perustelujen mukaan ikäraja on tarkoitettu sellaista tilannetta varten, että lapsen vanhemmat, tai toinen heistä, vaihtaa uskontokuntaansa. Lapsi lähtökohtaisesti seuraa vanhempiensa mukana, mutta hänellä on esto-oikeus siirtymiseen. Jos lapsi ei anna suostumustaan, hän jää eri uskontokuntaan kuin vanhempansa. Säädös turvaa lapsen uskonnollisen yhteisön jatkuvuuden, jos lapsi sitä haluaa.
Kun lapsi täyttää 15 vuotta, hän voi olla jo itse aloitteellinen muuttamaan uskonnollista asemaansa muuksi kuin se vanhemmilla on. Hän voi itse liittyä tai erota, mutta hän edelleenkin tarvitsee vanhempien suostumuksen. Vanhemmilla on siis esto-oikeus lapsensa uskonnolliseen asemaan.
Evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaki aiheutti vuonna 2003 kiistan siitä, kuinka 12-14 -vuotiaan uskonnollista asemaa tulisi tulkita. Kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan, kirkkolaki viittasi vanhaan uskonnonvapauslakiin, ja kirkkolakia piti uudistaa. Uskonnonvapauslain täsmällisen sanamuodon mukaan " Kaksitoista vuotta täyttänyt voidaan liittää uskonnolliseen yhdyskuntaan tai ilmoittaa eronneeksi siitä vain omalla kirjallisella suostumuksellaan." Sanatarkasti tulkiten pykälässä viitataan vain lapsen omaan suostumukseen. Uskonnonvapauslain tarkoitus kuitenkin oli, että lapsi käyttää esto-oikeuttaan vain siinä tilanteessa, että vanhempien tai huoltajien uskonnollinen asema samalla muuttuu. Kirkkolain uudistuksessa kirkolliskokous kuitenkin ehdotti pykälää, jossa side vanhempiin jäi vain alle 12 vuotiaan lapsen kirkkoon liittymisen kriteeriksi. Jos lapsi olisi 12 vuotta täyttänyt, hän voisi siis liittyä kirkkoon itsenäisesti, "omalla suostumuksellaan", ilman mukana olevaa tai seuraavaa vanhempaa. Kirkkolain tällöin hyväksytty ja yhä voimassa oleva sanamuoto on: "Kirkon jäseneksi liittymisestä ja kirkosta eroamisesta on voimassa, mitä uskonnonvapauslaissa (453/2003) säädetään. Alle kaksitoistavuotias lapsi voidaan liittää kirkon jäseneksi, jos hänen vanhempansa tai huoltajansa on kirkon jäsen ja jos lapsen jäsenyydestä on sovittu tai päätetty uskonnonvapauslain 3 §:ssä säädetyllä tavalla." (KL 1:3 §). Kirkolliskokouksen esitys siis oli uskonnonvapauslain kirjoitusmuodon mukainen, mutta ei sen taustalla olevan periaatteen mukainen. Pykälä ei siis turvaisi enää lapsen uskonnollisen aseman pysyvyyttä, vaan päin vastoin, antaisi mahdollisuuden liittyä yksin toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan ja rikkoa perheen uskonnollinen yhtenäisyys. Eduskunnan hallintovaliokunta totesi mietinnössään (HaVM 14/2003 vp), että kirkolliskokouksen esitys rikkoo uskonnonvapauslain taustalla olevaa periaatetta perheen uskonnollisesta yhtenäisyydestä ja lapsen uskonnollisen aseman jatkuvuudesta. Valiokunta edellytti, että kirkolliskokous tekee uuden esityksen, mikäli katsoo sen kirkon näkökulmasta olevan tarpeellista, ja se edellytti myös, että uskonnonvapauslain 3 § ryhdytään täsmentämään. Kirkkolaki mahdollistaa sen, että lapsi voi liittyä kirkkoon 12 vuotta täytettyään ilman että hänen vanhempansa tai huoltajansa ovat kirkon jäseniä. Erityislakina, ja kirkon autonomiaa korostavana lakina, kirkkolaki ohittaa yleislakina toimivan uskonnonvapauslain. Uskonnonvapauslain 3 § on täsmentämättä.
Liittyminen ja eroaminen
Uskonnolliseen yhdyskuntaan liittytään ilmoittamalla siitä yhdyskunnalle (4 §). Yhdyskunnalla on oikeus arvioida jäsenyyttä, ja myöntää se tai olla myöntämättä. Päätöksen on perustuttava yhdyskunnan sääntöihin.
Uskonnollisesta yhdyskunnasta voi erota kahdella tavalla, joko ilmoittamalla siitä yhdyskunnalle tai maistraatille. Ilmoitus on tehtävä kirjallisesti, ja sähköisen asioinnin johdosta myös sähköinen ilmoitus on mahdollinen. Eroaminen maistraatin kautta on periaatteessa tärkeä mahdollisuus sen johdosta, että se ehkäisee yhdyskunnan mahdollisuutta pidättää jäsentään vastentahtoisesti jäsenenään. Suomessakin on uskonnollisia yhdyskuntia, joiden jäsenyydestä eroamisen vaikeudesta on keskusteltu . Kun eroilmoituksen voi tehdä maistraattiin, ei yhdyskunta voi sitä kautta painostaa eroilmoituksen käsittelyä. Menettely tukee vapautta määrätä vapaasti uskonnollisesta asemasta.
Ajoittain on esitetty, että uskonnollisesta yhteisöstä eroaminen on jo tehty liian helpoksi. Eroaminen onnistuu verkon välityksellä hyvin nopeasti. Lienee totta, että erityisesti evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen on osittain myös jonkin yksittäisen mielipiteen ilmaisun väline, vaikka sen tulisi olla vakavan uskonnollisen sitoutumisen harkinnan merkki.
(Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että hallituksen kaavailemaan kuntarakenteen uudistukseen reagoitiin paikoin eroamalla kirkosta. Kunnasta ei voi erota, mutta protesti ilmaistiin jollakin mahdollisella tavalla. Uskonnolliseen yhteisöön sitoutumisen näkökulmasta ihmisten toiminta on jonkin verran outoa, mutta kertoo varmaankin jotakin siitä, millä tavalla kunta ja seurakunta, tai kirkko ja valtio, ihmisten mielissä liittyvät yhteen.)
Uskonnonopetus
Uskonnonvapauslaki ei säädä uskonnonopetuksesta. Se vain toteaa, että oikeudesta saada uskonnonopetusta säädetään erikseen. Laki siis ilmaisee uskonnonvapauden periaatteen, että lapsella on oikeus saada uskonnollista kasvatusta. Uskonnonopetusta koskevat periaatteelliset muutokset tehtiin lähinnä perusopetuslakiin.
Viime aikoina on useamman kerran julkisesti esitetty, että lapsille ei tulisi antaa uskonnollista opetusta. Taustalla lienee ajatus, että uskonto on aikuisten asia, ja että lasta ei saa kasvattaa uskontoon, karkeammin sanottuna "aivopestä" tai "indoktrinoida" uskontoon. Asialla ovat yleensä vapaa-ajattelijoiden kaltaiset ihmiset, joiden tausta-ajatuksena on uskonnosta vapaa yhteiskunta.
Lasten uskonnollinen kasvatus on olennainen osa länsimaista uskonnonvapautta. YK:n ihmisoikeusjulistuksessa nimenomaan turvataan vanhempien oikeus päättää lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta. Vapauteen uskoa tai uskomatta liittyy olennaisesti vanhempien kasvatusvastuu, ja oikeus kasvattaa lapsiaan myös uskonnollisesti. Tämän periaatteen ilmauksia ovat myös Suomen uskonnonvapauslain periaatteet, joilla turvataan perheen uskonnollinen yhtenäisyys ja jatkuvuus.
Rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta
Yhdyskunnan perustamiseen tarvitaan 20 täysi-ikäistä jäsentä.
Rekisteröidyn uskonnollisen yhteisön tarkoitus on määritelty laissa. Sen tehtävänä on "järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin."
Rekisteröidyn uskonnollisen yhteisön toiminnalla on tiettyjä rajoituksia. Luonnollisesti Suomessa jokaisen on noudatettava maan lakeja. Uskonnollista yhdyskuntaa ei saa käyttää pääsääntöisesti taloudelliseen toimintaan. Erikseen on säädetty, että yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen (7 §). Uskonnonvapauslaissa on siis otettu kantaa perusoikeuksien hierarkiaan. Perusoikeuksien noudattamisessa ongelmat syntyvät yleensä silloin, kun perusoikeus joutuu toista perusoikeutta vastaan. Uskonnonvapaus on yksi perusoikeus. Yhtäältä uskonnonvapautta on siis toteutettava niin, että muita perus- ja ihmisoikeuksia kunnioitetaan. Uskonnonvapaus ei anna lupaa olla riistää toisen ihmisen perus- tai ihmisoikeuksia. Toisaalta on niin, että Uskonnonvapaus ei kutenkaan ole yksiselitteisesti muille perusoikeuksille alisteinen. Tämän ilmaisee sana "kunnioittaa". Alisteisessa suhteessa käytettäisiin muuta sanaa, esim. "noudattaa". Uskonnonvapauslaki tunnustaa perusoikeuksien keskinäisen jännitteen. On tunnettua, että silloin kun jonkin kannan takana on vakava uskonnollinen vakaumus, uskonnonvapauslaki käytännössä sallii sen, että muita perusoikeuksia voi venyttää. Eräs esimerkki on esim. katolisen ja ortodoksisen kirkon tapa olla vihkimättä naisia papeiksi. Silloin kun uskonnollinen kanta on perusteltu sisäisellä uskonnollisella vakaumuksella, mm. sukupuolten välinen tasa-arvo on voinut osittain väistyä toiminnasta, joka koskee uskonnonharjoitusta. Tasa-arvolaissa itsessään on rajoitus, että sitä ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen.
Suomessa on evätty Scientologia-kirkon rekisteröityminen uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Opetusministeriön asettama asiantuntijalautakunta arvioi, että scientologiakirkon tarkoitus ei täytä yllä mainittua uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen liittyvää kriteeristöä. Myös pastafarisen kirkon rekisteröiminen on evätty.
Suomessa on siis selkeä käsitys uskonnollisen yhdistyksen tarkoituksesta ja toiminnasta. Uskonnolla on tietynlainen uskonnollinen tunnustus, ja siihen liittyy kultillista, palvontaa tai muuta hartautta osoittavaa toimintaa. Uskonnonvapauslaki tunnustaa periaatteen, että uskonnonharjoittaminen voi olla yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista. Uskonto ei siis ole yksityisasia. Uskonnonharjoittamisen yhteisöllisyys ja julkisuus ovat keskeinen länsimaisen uskonnonvapauden muoto. Tässä suhteessa se eroaa täysin marxilaisesta uskonnonvapauden sisällöstä, joka pyrki vapauttamaan yhteiskunnan uskonnosta, ja pakotti sen yksilölliseksi ja pois julkisuudesta.
Rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta on oikeushenkilö (17 §). Se voi hankkia oikeuksia, tehdä sopimuksia, antaa sitoumuksia, ja myös vaatia laillisia oikeuksiaan. Jäseet eivät ole henkilökohtaisessa vastuussa yhdyskunnan tekemistä sitoumuksista. Moniin uskonnollisen yhdyskunnan toimintaa koskeviin kohtiin sovelletaan käytännössä yhdistyslakia (27 §)
Lopuksi
Suomen uskonnonvapauslaki liittyy länsimaiseen uskonnonvapauskäsitykseen. Se turvaa yksilön ja yhteisön mahdollisuuden harjoittaa uskontoa, ja kaikin tavoin päättää uskonnollisesta asemastaan.
i Héru as elye!
Henri
