Suomen perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1999 ja tuli voimaan maaliskuussa 2000. Perustuslaissa vahvistettiin vanhoihin perustuslakeihin nähden voimakkaasti perusoikeuksia. Asiallisesti vuoden 1995 perusoikeusuudistus tuli suoraan kirjoitetuksi perustuslain sisään. Perusoikeusuudistuksessa vahvistettiin merkittävästi kansalaisten perusoikeuksia, ja näiltä osin Suomi tuli kiistattomasti länsimaisen perusoikeussäännöstön piiriin. Suomi oli tosin aiemmin perusoikeussäännöstän piirissä, koska Suomi oli hyväksynyt Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja YK:n ihmisoikeuksien julistuksen perusoikeudet.
Perustuslain 11 §:n mukaan:
Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus.
Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.
Hallituksen esityksessä 1/1998 tätä pykälää selvennetään varsin niukkasanaisesti seuraavasti:
11 §. Uskonnon ja omantunnon vapaus. Pykälä sisältää yleissäännöksen uskonnon ja omantunnon vapaudesta (1 mom.) sekä säännöksen, jossa täsmennetään näiden perusoikeuksien tärkeimmiksi ainesosiksi oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus, oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan sekä vapaus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen omantuntonsa vastaisesti (2 mom.).
Myös perustuslakivaliokunnan mietinnön kommentointi on varsin niukkaa. Se kiinnittää vain huomiota oikeuteen perustaa uskonnollisia yhdyskuntia (PeVM 10/1998):
11 §. Uskonnon ja omantunnon vapaus. Valiokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että lakiehdotukseen ei sisälly nykyisen hallitusmuodon 83 §:n 3 momenttia vastaavaa säännöstä oikeudesta perustaa uusia uskonnollisia yhdyskuntia. Asian mahdollinen sääntely kuuluisi systemaattisesti tähän pykälään. Valiokunnan käsityksen mukaan lakiehdotuksen säännökset yhdistymisvapaudesta (13 §:n 2 ja 3 mom.) koskevat kuitenkin myös uskonnollisten yhdyskuntien perustamista, minkä vuoksi asiasta ei ole tarpeen ottaa erityissäännöstä tähän yhteyteen.
Peruslain 6 §:ssä on myös uskonnonvapautta koskettava yhdenvertaisuuspykälä. Yhdenvartaisuuden lisäksi se sisältää perussäännöksen lasten oikeuksista. Pykälän 2 ja 3 mom mukaan:
Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.
Uskonnonvapauden määrittely perustuslaissa
Perustuslaissa käsitteenä on uskonnon ja omantunnon vapaus. Perustuslain määrittelyssä olennaista on se, että uskonnon ja omantunnonvapaus on luonteeltaan länsimainen, liberalistinen vapausoikeus. Kyseessä on yksilölle annettu autonomia suuntautua haluamallaan tavalla, vapautena tehdä yksilöään koskevia ratkaisuja. Pykälä luettelee uskonnon ja omantunnonvapauden kolmena oikeutena:
- oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa
- oikeus ilmaista vakaumus
- oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan
Sen lisäksi perustuslain teksti käyttää käsitettä velvollisuus. Kenelläkään ei ole velvollisuutta omantuntunsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Hallituksen esitys selventää tätä velvollisuutta. Hallituksen esityksen mukaan tässäkin on kysymys vapausoikeudesta. Kyseessä on "vapaus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen omantuntonsa vastaisesti."
Tähän jälkimmäiseen, neljänteen kohtaan, vapauteen olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen, viitataan joskus käsitteellä "negatiivinen uskonnonvapaus". Tällöin ajatellaan niin, että on positiivinen uskonnonvapaus, oikeus ja vapaus harjoittaa uskontoa, ja sitten on negatiivinen vapaus, oikeus olla harjoittamatta uskontoa.
Perustuslain teksti ei kuitenkaan anna tukea sille, että olisi olemassa kahta vapauden muotoa. Positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus eivät ole kaksi eri vapautta, vaan yksi ja sama vapaus. On vain yksi uskonnonvapaus, joka on vapausoikeus. Vapautta harjoittaa tai olla harjoittamatta uskontoa, vapaus kuulua tai olla kuulumatta uskonnonharjoittamiseen. Vapaus ilmaista vakaumus on aina yhtäläinen. Kun on vain yksi vapaus ja oikeus, sekä oikeus harjoittaa uskontoa tai olla harjoittamatta kumpuaa yhdestä ja samasta ihmiselle annetusta autonomiasta suuntautua omatuntonsa mukaisesti. Kun joku ei halua harjoittaa uskontoa tai kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan, hän käyttää siinä liberalistista uskonnonvapauttaan.
Käsitteen negatiivinen uskonnonvapaus käyttäminen silloin kun puhutaan länsimaisesta uskonnonvapaudesta on vahingollista ja harhaanjohtavaa sen vuoksi, että on myös olemassa aito ja oikea negatiivinen uskonnonvapaus. Se ei ole länsimainen vapausoikeus, vaan marxilainen käsitys siitä, että oikea uskonnonvapaus ei ole yksilön vapausoikeus, vaan oikea uskonnonvapaus olisi vapautta uskonnoista, sitä että uskontoja ei ole tai että ne eivät näy eivätkä kuulu. Tätä marxilaista vapautta uskonnoista voidaan kutsua aidosti negatiiviseksi uskonnonvapaudeksi, koska se on länsimaisen uskonnonvapauden negaatio. Marxilaiseen käsitykseen palaan myöhemmin, koska se ei kuulu länsimaisten oikeusvaltioiden käsityksiin.
Uskonnon harjoittaminen
Uskonnonvapauden keskeinen käsite on uskonnon harjoittaminen. Sillä tarkoitetaan kultillista toimintaa, palvontaa ja rukousta. Kun perustuslain mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan uskonnon harjoittamiseen, sillä viitataan nimenomaan uskonnolliseen kulttiin, riittiin ja palvontaan, siis pyhään toimitukseen tai tapahtumaan, jonka tarkoituksena on uskonnon harjoittaminen.
Suomessa on osoittautunut erittäin vaikeaksi kysymykseksi se, mistä ihminen voi kieltäytyä sen nojalla, että hänellä on vapaus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen. Kysymyksen ovat ennen muuta nostaneet esille ateistit ja vapaa-ajattelijat siinä merkityksessä, mihin tällainen vapaus johtaa suhteessa muihin ihmisten uskonnonvapauteen ja uskonnosta keskustelemiseen tai sen yleiseen näkymiseen.
Varsin usein näkee lehdissä yleisönosastokirjoituksia, joissa joku pahastuu siitä, että on sattunut näkemään tai kuulemaan jotakin uskonnollista. Tunnettuja tapauksia on, että koulussa on ollut jotakin puhetta uskonnosta, tai että postiluukusta tulee uskonnollinen kirje tai lehti. Monissa kirjoituksissa on sen kaltainen perusajatus, että ihmisellä olisi oikeus olla kuulematta tai näkemättä mitään omalle vakaumukselle vierasta asiaa, esim. että ateistin lapsella olisi oikeus ollä näkemättä tai kuulematta mitään uskontoon liittyvää. Esim. kirkkorakennukseen tutustuminen olisi epätoivottavaa.
Kun uskonnonvapaus on liberalistinen vapausoikeus, kullakin on oikeus toimia vakaumuksensa mukaisesti. Uskonnonvapaus ei siis voi rajoittaa toisen uskonnonvapautta. Tässä suhteessa se on samanlainen kuin sananvapaus. Kun minulla ja sinulla on oikeus sanoa sanottavamme, voimme olla eri mieltä, mutta sinun sananvapautesi ei estä minua sanomasta omaa asiaani. Minulla on oikeus harjoittaa uskontoani, tunnustaa sitä ja ilmaista se, ja sinulla myös, mahdollisesti toisin kuin minä. Tästä seuraa se, että liberalistinen uskonnonvapaus johtaa eri käsitysten rinnakkaiseloon ja kohtaamiseen. Ne kaikki näkyvät ja kuuluvat rinnakkain, yhdessä. Kyse on moniarvoisuudesta, pluralismista, jossa kenenkään vapaus ei rajoita toisen vapautta. Siksi vapaus olla osallistumatta uskonnonharjoittamiseen ei voi johtaa siihen, että jonkin toisen uskonnonharjoittaminen estyisi.
Vapaus harjoittaa uskontoa tai olla harjoittamatta sitä ei myöskään johda siihen, että esim. koulussa ei voisi nähdä, kuulla tai oppia omalle vakaumukselle vieraita asioita. Oppiminen, näkeminen ja kuuleminen ei ole uskonnon harjoittamista. Siksi, jo pelkästään koulun yleissivistävän tehtävän vuoksi, jokaisen koululaisen tulee vakaumuksestaan riippumatta nähdä ja kuulla muihin uskontoihin liittyviä asioita. Se tarkoittaa myös vakaumusta ilmaisevien tekstien, vaikkapa pyhien tekstien ja rukousten näkemistä, oppimistarkoituksessa, mutta ei tietenkään omaksumis- ja uskonnonharjoitustarkoituksessa. Uskonnon harjoittamisen ratkaisee usein tapahtuman intentio, tarkoitusperä. Uskontoa harjoittava henkilö lukee pyhää tekstiä palvonta- ja hartaudenharjoitustarkoituksessa. Sen sijaan toiseen uskontoon kuuluva koululainen voi lukea samaa tekstiä yleissivistävässä tutustumis- ja oppimistarkoituksessa. Yleissivistävän koululaitoksen yksi keskeisimmistä tehtävistä on tutustuttaa ihmiset myös omalle vakaumukselle vieraisiin uskonnollisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ilmiöihin.
i Héru as elye!
Henri
Henri
