Uskonnonvapaus - Ihmisoikeuksien julistus

Modernin uskonnonvapauden kansainvälisoikeudellinen perusta on Yhdistyneiden kansakuntien yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa. Julistus hyväksyttiin 10.12.1948. Sen taustalla on II-maailmansodan traumaattinen tilanne, jossa ihmisoikeudet joutuivat monilta osin hävitetyksi sodan alla.

Kaikkiaan 48 maata äänesti julistuksen hyväksymisen puolesta. On merkillepantavaa, että yksikään maa ei vastustanut sitä, mutta Neuvostoliitto ja muut Itä-Euroopan sosialistiset maat pidättäytyivät äänestämästä. Ihmisoikeudet eivät ole olleet sosialististen maiden parhaimpia saavutuksia, ja tämä koskee myös uskonnonvapautta. Marxilaiseen käsitykseen uskonnonvapaudesta palaamme myöhemmin.

Uskonnonvapaus on julistuksessa ilmaistu ihmisoikeus. Ihmisoikeudet ymmärretään oikeuksiksi, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle sellaisenaan ihmisen olemassaolon perusteella. Kukaan, edes valtio, ei myönnä niitä ihmisille. Ne ovat olemassa sellaisenaan. Valtion positiivinen tehtävä on turvata niiden toteutuminen kullekin ihmiselle.

Julistuksen artikla ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapaudesta on seuraava:

18. artikla. Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.

Artiklassa niputetaan ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus yhteen. Nämä kolme eivät ole aivan samoja asioita. Ajatuksenvapaus on ehkä käsitteenä laajin. Käsite omatunto on käsitteenä varsin vaikea, varsinkin lainopillisessa merkityksessä. Sillä ymmärretään ihmisen sisäistä vapautta pitää oikeana asioita, jotka hän ymmärtää oikeaksi. Uskonnonvapaus on sananvapautta suppeampi asia, mutta sisältää myös siitä poikkeavia erityisasioita, erityisesti uskonnollisen kultin.

Artiklan sisällössä käytetään selittävänä sanaparina käsitteitä uskonto ja vakaumus. Uskonto on eräs vakaumuksen muoto. Voidaan puhua uskonnollisesta vakaumuksesta, ja esim. poliittisesta vakaumuksesta. Vakaumus ilmaisee ihmisen maailmankatsomuksellista mielipidettä. Eräs vakaumus on myös ateistinen vakaumus. Ateismi ei lähtökohdissaan ole verrattavissa uskonnolliseen vakaumukseen, koska se ei sisällä kulttia, mutta saattaa saada totuusnäkemyksen kannalta uskontoon vivahtavia piirteitä.

Uskonnollisella vakaumuksella on muihin vakaumuksiin nähden erityispiirteitä, joista ensimmäinen liittyy käsitykseen Jumalasta, jumalista tai muista transsendenttisista tai immanenttisista voimista, jotka ovat tavalla tai toisella "yliluonnollisia". Toinen keskeinen ero on uskonnon yhteisöllinen ja julkinen palvontakultti, eli käsite uskonnolliset menot.

Uskonnonvapauden sisältö

Julistuksessa uskonnon ja vakaumuksen vapaus selitetään kahdeksi positiiviseksi vapaudeksi eli oikeudeksi. Ensiksikin (1) ihmisellä on oikeus vaihtaa uskontoa ja vakaumusta. Toiseksi (2) ihmisellä on oikeus julistaa sitä.

Nämä kaksi vapautta ovat  saman vapauden kaksi johtopäätöstä. Ne liittyvät artiklassa mainittuun ajatuksen ja omantunnon vapauteen. Kun ihminen saa ajatella vapaasti ja ihminen saa omassatunnossaan pitää oikeana sitä mitä sisällään tuntee, seuraa siitä mainitut kaksi asiaa. Ihmisellä on oikeus julistaa oikeana pitämäänsä vakaumusta, ja hänellä on myös oikeus tulla uusiin johtopäätöksiin ja vaihtaa vakaumustaan, myös uskontoaan. Oikeus julistaa uskontoa lähentää sitä julistuksen 19. artiklassa mainittuun sananvapauteen.

Oikeuteen julistaa uskontoa annetaan vielä kaksi lisämäärettä. Uskontoa saa julistaa sekä yksin että yhdessä toisten kanssa. Tässä tunnustetaan uskonnon ja vakaumuksen henkilökohtainen luonne ja sen sosiaalinen ulottuvuus. Uskonto mitä suurimmassa määrin on yhteisöllinen asia. Kuitenkaan ihmistä ei voi pakottaa yhteisöön, koska sitä voi harjoittaa myös yksin. Toinen julistamisen täsmennys on, että julistaa saa sekä julkisesti että yksityisesti. On hyvä huomata, että sanat yksin ja yksityisesti ovat eri asioita. Yksityisesti tarkoittaa yksityisessä piirissä, siis poissa julkisuudesta, poissa muiden näkyviltä. Ihminen voi julistaa uskontoa yksin mutta samalla julkisesti, esim. kadulla. Tapahtuipa uskonnonharjoitus yksin tai yhdessä, se voi tapahtua kummassakin tilanteessa yksityisesti tai julkisesti.

Yleisimmän uskonnonvapauden loukkaukset liittyvät kaiketi uskonnon yhteisölliseen ja julkiseen puoleen. Siellä missä uskonnonvapautta rajoitetaan, halutaan usein kieltää sen yhteisöllinen ilmaiseminen, ja yleensä myös julkinen ilmaiseminen.

Lopuksi artiklassa turvataan erikseen mainiten kolme vakaumuksen ja uskonnollisen julistamisen tapaa. Niitä saa julistaa (a) opettamalla sekä (b) harjoittamalla hartautta ja (c) harjoittamalla uskonnollisia menoja. Näistä hartaus on ymmärrettävä yksityisluontoiseksi kultiksi, ja uskonnolliset menot julkiseksi kultiksi. Opettaminen soveltuu mihin tahansa vakaumukseen.

Uskonnonvapauden luonne

Ihmisoikeuksien julistuksessa määritelty uskonnonvapaus on ennen kaikkea yksilöä ja yhteisöä koskeva vapausoikeus. Se lähtee yksilön vapaudesta. Koska samalla turvataan sen yhteisöllinen ilmaiseminen, on se myös yhteisölle annettu vapausoikeus.

Tässä vaiheessa voidaan kiinnittää huomiota siihen, että uskonnonvapauden yhteydessä ei sanota mitään julkisyhteisön oikeuksista tai velvollisuuksista. Julistuksessa annettu vapaus on yksilöä ja ihmisiä koskevaa vapautta.

Valtiota koskee julistuksessa sen 2. artiklassa mainittu yhdenvertaisuuden periaate:


2. artikla. Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Valtion tehtävä on siten turvata julistuksessa mainitut oikeudet erotuksetta kaikille. Tässäkin näkökulmassa kyse on julistuksessa mainittujen oikeuksien ja vapauksien oikeuttamisesta kaikille eli tekemättä eroa ihmisten kesken. On ehkä erikseen hyvä panna merkille, että siinä ei ole kyse tasapuolisen kohtelun vaatimuksesta yleensä. Valtiolla ei ole oikeutta evätä ihmisiltä näitä oikeuksia sillä perusteella, että se kohtelee ihmisiä tasapuolisesti tai muuten samalla tavalla. Valtio ei voi kieltää julista uskonnonharjoitusta sillä perusteella, että se on kielletty kaikilta yhtäläisellä tavalla. Julistuksessa mainitut oikeudet yksinkertaisesti vain ovat oikeutettuja kaikille ilman henkilöön liittyviä erottavia syitä. Niitä ei siis saa kieltä ihmisiltä syillä, jotka liittyvät henkilöön itseensä.

Uskonnonvapautta koskettaa vielä julistuksen 26. artikla, jossa käsitellään koulutusta. Sen kolmannen momentin mukaan "3. Vanhemmilla on ensisijainen oikeus valita heidän lapsilleen annettavan opetuksen laatu."

Artiklassa astuu kuvaan mukaan vanhempien kasvatus- ja opetusvastuu, jolla on merkitystä myös uskonnonvapauden kannalta. Onhan itse uskonnonvapaudessa turvattu vakaumuksen ja uskonnon opettaminen. Opettaminen on tosin alistettu 2 momentissa mainituille ihmisoikeuksien, perusvapauksien, suvaitsevuuden, ystävyyden ja rauhan päämäärille, joten millainen opetus tahansa ei ole julistuksen tavoitteiden mukaista vaikka vanhemmat sitä haluaisivatkin. Suomessa on varsin ajankohtainen kysymys, missä määrin vanhemmilla on oikeus päättää tai ylipäätään antaa uskonnollista kasvatusta. Ihmisoikeuksien julistuksen näkökulmasta vanhempien oikeus on ilmiselvä. Kun kyse on opetuksen laadusta, vanhemmilla on oikeus vaikuttaa siihen silloin kun opetuksen antajana on yhteiskunta.

i Héru as elye!
Henri