Uskonnonvapaus - Euroopan ihmisoikeussopimus

Euroopan Ihmisoikeussopimus (Yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi) on luultavasti maailman toiseksi tärkein ihmisoikeussopimus YK:n ihmisoikeuksien julistuksen jälkeen. Sopimus on Euroopan neuvoston alainen, ja sitä valvoo Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT).

Sopimuksen tehokas valvonta on tehnyt siitä erittäin merkittävän. Sopimuksessa turvattujen ihmisoikeuksien rikkomisesta toinen valtio voi haastaa valtion ihmisoikeustuomioistuimeen. Myös yksityinen kansalainen voi haastaa valtion ihmisoikeuksiensa rikkomuksesta, tosin vasta sen jälkeen kun kansalliset oikeussuojakeinot on käytetty. Ihmisoikeustuomioistuin voi pätevästi tuomita valtion maksamaan korvauksia sopimuksen rikkomisesta.

Sopimusta on täydennetty lukuisilla lisäpöytäkirjoilla. Esim. kuolemanrangaistus on kielletty vasta lisäpöytäkirjalla 1983.

Sopimuksen 9 artikla on otsikoitu Ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapaus:


1. Jokaisella on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden vaihtaa uskontoa tai uskoa ja vapauden tunnustaa uskontoaan tai uskoaan joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin.
2. Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai uskoaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden vuoksi, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi. 

Artiklaa voi verrata YK:n julistuksen 18:een artiklaan. Huomiota kiinnittää se, että otsikosta huolimatta artiklan teksti puhuu vain uskonnosta ja uskosta. YK:n julistuksessa on käsitepari uskonto tai vakaumus. Sen sijaan tässä sopimuksessa tehdään ero uskonnon ja uskon välillä. Sopimus siten tunnustaa uskonnon julkisen, järjestäytyneen, sosiaalisen ja institutionaalisen luonteen, mutta myös uskonnollisen uskon henkilökohtaisen luonteen. Yksittäinen uskonto ilmenee vain jäsentensä kautta, joilla on usko. Ihmisen usko on aina henkilökohtainen, ja voi olla järjestäytyneeseen uskontoon sitoutunut tai sitoutumaton.

Yhteistä artikloissa on se, että kummassakin turvataan uskonnon ja uskon vaihtaminen ja sen tunnustaminen. Ihmisen vapaus tunnustaa uskontoa omantuntonsa mukaisesti edellyttää oikeutta mielipiteen vaihtamiseen, eli uskonnon ja uskon vaihtamiseen. Vain tämän vapauden kautta ihminen voi vapaasti tunnustaa uskontoaan ja uskoaan.

Yhtäpitävästi YK:n ihmisoikeusjulistuksen kanssa sopimuksessa turvataan uskonnon ilmaiseminen yksin ja yhdessä, sekä yksityisesti ja julkisesti. Näistä kahdestä käsiteparista voidaan muodostaa nelikenttä, jonka kaikki muodot turvataan uskonnonvapautena:

• yksin yksityisesti
• yksin julkisesti
• yhdessä yksityisesti
• yhdessä julkisesti

Artiklassa mainitaan erityisesti neljä uskonnon tunnustamisen tapaa. Ihmisoikeusjulistus käyttää tällä kohtaa toista aktiivista sanaa julistaa. Molemmat sanat ilmaisevat ulospäin suuntautuvaa toimintaa, ja ilmaisee sen, että uskonnon harjoittaminen on sallittua siten, että se ei jää vain suljettujen seinien taaksen pimentoon. Julistaminen ja tunnustaminen on ja saa olla näkyvää ja aktiivista toimintaa. Tätä samaa ilmaisee käsitteellisesti uskonnon tunnustamisen julkisuus.

Uskonnon tunnustaminen on sallittua jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin. Ihmisoikeusjulistukseen verrattuna uutta on sana jumalanpalvelus. Se ei ehkä tuo lisää itse artiklan sisältöön, mutta painottaa toki kultillisen toiminnan vapautta. Siinä ehkä myös näkyy sopimuksen eurooppalainen luonne, kun se ottaa huomioon kristillisen kultin jumalanpalvelusluonteen. Toki jumalanpalveluksena voidaan yleisesti käsittää muidenkin uskontojen kultti, mutta sanana sillä on kristillinen vivahde.

Artiklassa on toinen momentti, jossa määrätään uskonnonvapaudelle asetettavien rajoitteiden rajoittaminen. Uskonnonvapautta saa rajoittaa vain laissa säädetyillä perusteilla. Mikään alempiasteinen määräys ei anna lupaa rajoittaa uskonnonvapautta. Etsimättä tulee mieleen esim. päiväkodeissa ja kouluissa esitetyt vaatimukset, että niissä ei tulisi harjoittaa uskontoa, ja niiden johtajien tai rehtorien päätökset ja määräykset, että uskonnonharjoitus jotenkin yleisesti ei olisi suotavaa.

Niissäkin tilanteissa, joissa uskonnonvapautta rajoitetaan, rajoitus saa perustua vain erikseen määriteltyihin tilanteisiin. Rajoituksen syynä voi olla vain yleinen turvallisuus, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojeleminen, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaaminen.

Uskonnonvapautta ei siis saa käyttää niin, että järkyttää yleistä turvallisuutta, järjestystä, terveyttä, moraalia tai toisten oikeuksia tai vapauksia. Tosin, näissäkin tilanteissa rajoituksen tulee perustua lakiin.


Erityisen merkityksellinen uskonnonvapauden tulkinnan ja luonteen vuoksi on se, että sitä saa rajoittaa toisten oikeuksien tai vapauksien turvaamiseksi. Sehän tarkoittaa sitä, että uskonnonvapaus ei voi koskaan rajoittaa toisten vapautta. Uskonnon harjoittaminen on sellaista, että se ei koskaan estä toisen henkilön uskonnon harjoittamista, tai muun ihmisoikeuden tai vapauden toteutumista. Omaan uskonnonvapauteeni perustuen en voi estää toisen uskonnonvapautta tai harjoitusta. En voi siis sanoa, että sinun uskonnonharjoittamisesi loukkaa minun uskonnonvapauttani. Kerrotaan tarinaa Helsingin senaatintorilla kulkeneesta rouvasta, joka pahoitti mielensä, kun sattui näkemään torille rakennetun lumikirkon. Toisen uskonnon näkeminen, kohtaaminen ja kuuleminen ei riko uskonnonvapautta, koska kaikilla on sama vapaus uskonnon tunnustamiseen yksityisesti ja julkisesti. Myöskään toisen ihmisen uskonnon tunnustamisen näkeminen ja kuuleminen sellaisenaan ei ole vielä omaa uskonnonharjoitustani, eikä tee minua osalliseksi toisen kultista, vaikka sen kuulenkin.

(On tosin olemassa erityinen marxilainen uskonnonvapauden käsitys, joka lähti ajatuksesta, että oikea uskonnonvapaus olisi vapautta uskonnosta, ja oikea uskonnonvapaus edellyttäisi, että ihmisen ei tarvitse uskontoa edes nähdä tai kohdata. Tähän käsitykseen palaamme myöhemmin.)

Tässä suhteessa uskonnonvapaus on hyvin lähellä sananvapautta. Sananvapauteen nojautuen en voi kieltäytyä kuulemasta itselleni vieraita ajatuksia. Olisi tuhoisaa koettaa sanoa, että sananvapauteen tukeutuen minulla olisi lupa olla kuulematta kenenkään muun kuin oman puolueeni ajatuksia. Se tekisi kaiken sananvapauden ja poliittisen keskustelun turhaksi. Samoin on uskonnonvapaudessa. Uskonnonvapautta ei loukkaa se, että näkee tai kuulee itselleen vieraan kultin toimintaa. Itsellä kun on lupa tunnustaa sitä uskoa ja uskontoa mitä haluaa.

Kouluopetusta ajatellen merkityksellinen on sopimuksen 1. lisäpöytäkirjan 2. artikla, joka on otsikoitu Oikeus koulutukseen:

Keneltäkään ei saa kieltää oikeutta koulutukseen. Hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus. 

Veikeää on se, että kun artiklan yleistarkoitus on antaa oikeus koulutukseen, siinä  tehdään merkittävä linjaus siitä, että valtion tulee kunnioittaa vanhempien kasvatusvastuuta. Varsinainen kasvatusvastuu kuuluu vanhemmille, eikä valtio saa ylittää tai loukata sitä. Valtion on tässä suhteessa kunnioitettava vanhempien oikeutta antaa lapsilleen uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus.


Kaikki tietysti ymmärtävät, että tämäkään ei voi tarkoittaa sitä, että koulussa oppilaalla olisi oikeus olla kuulematta tai näkemättä itselleen vieraita ajatuksia, uskontoja tai aatteita. Jos niin olisi, olisi jokaiselle aatesuunnalle ja uskonnolle oltava suorastaan oma kuolunsa. Koulussa voidaan opettaa uskontoja, aatteita, vakaumuksia ja ideologioita. Siitä huolimatta valtion tulee kunnioittaa vanhempien uskontoa ja aatteellista vakaumusta. Vanhemmilla on oikeus varmistaa lapsilleen omien käsitystensä mukainen kasvatus ja opetus, eikä valtion koululaitos saa lyödä sitä korville.

Suomessa näyttää joskus olevan niin, että vanhempien kasvatusoikeuden varmistaninen tarkoittaa lähinnä sitä, että oppilaat suojataan erilaisilta ajatuksilta ja uskonnoilta. Näinhän ei voi olla. Uskonnonvapauden luonteeseen, kuten myös sananvapauden, kuuluu se että kaikki näkyvät ja kuuluvat. Kun kaikki näkyvät ja kuuluvat, kaikki myös kohtaavat ja elävät rinnakkain. Vapausoikeuksien lopputulos on moniarvoinen yhteiskunta, jossa arvot kohtaavat ja ovat vuoropuhelussa. Ne näkyvät kaikki yhdessä. Ja siinä vuoropuhelussa jokaisella on oikeus tunnustaa omaa uskontoaan!

i Héru as elye!
Henri

Uskonnonvapaus - Ihmisoikeuksien julistus

Modernin uskonnonvapauden kansainvälisoikeudellinen perusta on Yhdistyneiden kansakuntien yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa. Julistus hyväksyttiin 10.12.1948. Sen taustalla on II-maailmansodan traumaattinen tilanne, jossa ihmisoikeudet joutuivat monilta osin hävitetyksi sodan alla.

Kaikkiaan 48 maata äänesti julistuksen hyväksymisen puolesta. On merkillepantavaa, että yksikään maa ei vastustanut sitä, mutta Neuvostoliitto ja muut Itä-Euroopan sosialistiset maat pidättäytyivät äänestämästä. Ihmisoikeudet eivät ole olleet sosialististen maiden parhaimpia saavutuksia, ja tämä koskee myös uskonnonvapautta. Marxilaiseen käsitykseen uskonnonvapaudesta palaamme myöhemmin.

Uskonnonvapaus on julistuksessa ilmaistu ihmisoikeus. Ihmisoikeudet ymmärretään oikeuksiksi, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle sellaisenaan ihmisen olemassaolon perusteella. Kukaan, edes valtio, ei myönnä niitä ihmisille. Ne ovat olemassa sellaisenaan. Valtion positiivinen tehtävä on turvata niiden toteutuminen kullekin ihmiselle.

Julistuksen artikla ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapaudesta on seuraava:

18. artikla. Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.

Artiklassa niputetaan ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus yhteen. Nämä kolme eivät ole aivan samoja asioita. Ajatuksenvapaus on ehkä käsitteenä laajin. Käsite omatunto on käsitteenä varsin vaikea, varsinkin lainopillisessa merkityksessä. Sillä ymmärretään ihmisen sisäistä vapautta pitää oikeana asioita, jotka hän ymmärtää oikeaksi. Uskonnonvapaus on sananvapautta suppeampi asia, mutta sisältää myös siitä poikkeavia erityisasioita, erityisesti uskonnollisen kultin.

Artiklan sisällössä käytetään selittävänä sanaparina käsitteitä uskonto ja vakaumus. Uskonto on eräs vakaumuksen muoto. Voidaan puhua uskonnollisesta vakaumuksesta, ja esim. poliittisesta vakaumuksesta. Vakaumus ilmaisee ihmisen maailmankatsomuksellista mielipidettä. Eräs vakaumus on myös ateistinen vakaumus. Ateismi ei lähtökohdissaan ole verrattavissa uskonnolliseen vakaumukseen, koska se ei sisällä kulttia, mutta saattaa saada totuusnäkemyksen kannalta uskontoon vivahtavia piirteitä.

Uskonnollisella vakaumuksella on muihin vakaumuksiin nähden erityispiirteitä, joista ensimmäinen liittyy käsitykseen Jumalasta, jumalista tai muista transsendenttisista tai immanenttisista voimista, jotka ovat tavalla tai toisella "yliluonnollisia". Toinen keskeinen ero on uskonnon yhteisöllinen ja julkinen palvontakultti, eli käsite uskonnolliset menot.

Uskonnonvapauden sisältö

Julistuksessa uskonnon ja vakaumuksen vapaus selitetään kahdeksi positiiviseksi vapaudeksi eli oikeudeksi. Ensiksikin (1) ihmisellä on oikeus vaihtaa uskontoa ja vakaumusta. Toiseksi (2) ihmisellä on oikeus julistaa sitä.

Nämä kaksi vapautta ovat  saman vapauden kaksi johtopäätöstä. Ne liittyvät artiklassa mainittuun ajatuksen ja omantunnon vapauteen. Kun ihminen saa ajatella vapaasti ja ihminen saa omassatunnossaan pitää oikeana sitä mitä sisällään tuntee, seuraa siitä mainitut kaksi asiaa. Ihmisellä on oikeus julistaa oikeana pitämäänsä vakaumusta, ja hänellä on myös oikeus tulla uusiin johtopäätöksiin ja vaihtaa vakaumustaan, myös uskontoaan. Oikeus julistaa uskontoa lähentää sitä julistuksen 19. artiklassa mainittuun sananvapauteen.

Oikeuteen julistaa uskontoa annetaan vielä kaksi lisämäärettä. Uskontoa saa julistaa sekä yksin että yhdessä toisten kanssa. Tässä tunnustetaan uskonnon ja vakaumuksen henkilökohtainen luonne ja sen sosiaalinen ulottuvuus. Uskonto mitä suurimmassa määrin on yhteisöllinen asia. Kuitenkaan ihmistä ei voi pakottaa yhteisöön, koska sitä voi harjoittaa myös yksin. Toinen julistamisen täsmennys on, että julistaa saa sekä julkisesti että yksityisesti. On hyvä huomata, että sanat yksin ja yksityisesti ovat eri asioita. Yksityisesti tarkoittaa yksityisessä piirissä, siis poissa julkisuudesta, poissa muiden näkyviltä. Ihminen voi julistaa uskontoa yksin mutta samalla julkisesti, esim. kadulla. Tapahtuipa uskonnonharjoitus yksin tai yhdessä, se voi tapahtua kummassakin tilanteessa yksityisesti tai julkisesti.

Yleisimmän uskonnonvapauden loukkaukset liittyvät kaiketi uskonnon yhteisölliseen ja julkiseen puoleen. Siellä missä uskonnonvapautta rajoitetaan, halutaan usein kieltää sen yhteisöllinen ilmaiseminen, ja yleensä myös julkinen ilmaiseminen.

Lopuksi artiklassa turvataan erikseen mainiten kolme vakaumuksen ja uskonnollisen julistamisen tapaa. Niitä saa julistaa (a) opettamalla sekä (b) harjoittamalla hartautta ja (c) harjoittamalla uskonnollisia menoja. Näistä hartaus on ymmärrettävä yksityisluontoiseksi kultiksi, ja uskonnolliset menot julkiseksi kultiksi. Opettaminen soveltuu mihin tahansa vakaumukseen.

Uskonnonvapauden luonne

Ihmisoikeuksien julistuksessa määritelty uskonnonvapaus on ennen kaikkea yksilöä ja yhteisöä koskeva vapausoikeus. Se lähtee yksilön vapaudesta. Koska samalla turvataan sen yhteisöllinen ilmaiseminen, on se myös yhteisölle annettu vapausoikeus.

Tässä vaiheessa voidaan kiinnittää huomiota siihen, että uskonnonvapauden yhteydessä ei sanota mitään julkisyhteisön oikeuksista tai velvollisuuksista. Julistuksessa annettu vapaus on yksilöä ja ihmisiä koskevaa vapautta.

Valtiota koskee julistuksessa sen 2. artiklassa mainittu yhdenvertaisuuden periaate:


2. artikla. Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Valtion tehtävä on siten turvata julistuksessa mainitut oikeudet erotuksetta kaikille. Tässäkin näkökulmassa kyse on julistuksessa mainittujen oikeuksien ja vapauksien oikeuttamisesta kaikille eli tekemättä eroa ihmisten kesken. On ehkä erikseen hyvä panna merkille, että siinä ei ole kyse tasapuolisen kohtelun vaatimuksesta yleensä. Valtiolla ei ole oikeutta evätä ihmisiltä näitä oikeuksia sillä perusteella, että se kohtelee ihmisiä tasapuolisesti tai muuten samalla tavalla. Valtio ei voi kieltää julista uskonnonharjoitusta sillä perusteella, että se on kielletty kaikilta yhtäläisellä tavalla. Julistuksessa mainitut oikeudet yksinkertaisesti vain ovat oikeutettuja kaikille ilman henkilöön liittyviä erottavia syitä. Niitä ei siis saa kieltä ihmisiltä syillä, jotka liittyvät henkilöön itseensä.

Uskonnonvapautta koskettaa vielä julistuksen 26. artikla, jossa käsitellään koulutusta. Sen kolmannen momentin mukaan "3. Vanhemmilla on ensisijainen oikeus valita heidän lapsilleen annettavan opetuksen laatu."

Artiklassa astuu kuvaan mukaan vanhempien kasvatus- ja opetusvastuu, jolla on merkitystä myös uskonnonvapauden kannalta. Onhan itse uskonnonvapaudessa turvattu vakaumuksen ja uskonnon opettaminen. Opettaminen on tosin alistettu 2 momentissa mainituille ihmisoikeuksien, perusvapauksien, suvaitsevuuden, ystävyyden ja rauhan päämäärille, joten millainen opetus tahansa ei ole julistuksen tavoitteiden mukaista vaikka vanhemmat sitä haluaisivatkin. Suomessa on varsin ajankohtainen kysymys, missä määrin vanhemmilla on oikeus päättää tai ylipäätään antaa uskonnollista kasvatusta. Ihmisoikeuksien julistuksen näkökulmasta vanhempien oikeus on ilmiselvä. Kun kyse on opetuksen laadusta, vanhemmilla on oikeus vaikuttaa siihen silloin kun opetuksen antajana on yhteiskunta.

i Héru as elye!
Henri

Uskonnonvapauden kysymyksiä

Uskonnonvapaus on jokseenkin kaikille tuttu käsite. Sen sijaan ei ole aina selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Yhtäältä uskonnonvapaus on hyvin vanha asia, jo antiikista peräisin. Toisaalta näyttää siltä, että se kuinka sen nykyään ymmärrämme on varsin uusi ja nuori ilmiö.

Ei ole itsestäänselvää, mitä uskonnonvapaus tarkoittaa. Voimme helposti tehdä joitakin kysymyksiä tai etsiä esimerkkejä.

Tarkoittaako uskonnonvapaus sitä, että saa harjoittaa uskontoa ihan missä vain, vai vain kotona ja  yksityisessä tilassa? Saako ihminen näkyvästi rukoilla linja-autossa, tai kuntosalin pukuhuoneessa? Voiko ihminen rukoilla työpaikallaan, ehkäpä kaupan kassalla tai poliisiautoa ajaessaan. Saako työntekijällä olla näkyviä uskonnollisia tunnuksia? Mitä pitäisi ajatella henkilöstä, joka koki uskonnonvapauttaa rikotun, kun hän kohtasi yllättäen ja vastoin tahtoaan lumesta tehdyn lumikirkon? Millaista on uskonnonvapaus Kiinassa, jossa on viranomaisten mukaan uskonnonvapaus, mutta jossa uskontoa ei saa vapaasti harjoittaa? Onko uskonnonvapautta se, että uskonto ei häiritse ketään?

Oma erityinen kysymyksensä on lasten uskonnonvapauden ja vanhempien kasvatusvastuun yhdistäminen. Kysymys liittyy myös uskonnonvapauteen koulussa ja päiväkodissa. Millaista uskonnonvapautta koulussa ja päiväkodissa voi olla, tai vanhainkodissa?

Jos meillä on erilainen näkemys uskonnosta, missä määrin saan estää toista harjoittamasta uskontoaan, jos se loukkaa minua? Onko uskonnollinen pilapiirros uskonnonvapauden rikkomista, jos vastaava poliittinen pilapiirros ei ole? Onkohan uskonnonvapaudella ja sananvapaudella jotakin yhteistä, tai uskonnonvapaudella ja kokoontumisvapaudella?

Eri maissa on omanlaisensa uskonnonvapauden sovellukset. Toisissa maissa ollaan julkisesti uskonnollisia, toisissa sitä kartetaan viimeiseen asti. Ranskassa on uskonnonvapaus, mutta se haluaa kieltää uskonnolliset symbolit. Yhdysvalloissa liittovaltio on tiukasti erotettu uskonnosta, mutta politiikassa uskonto on näkyvämmin esillä kuin Suomessa ikinä. Suomessa on valtion ja luterilaisen kirkon välillä lakiin perustuva side, mutta politiikassa ei kirkko juuri näy. Kuinka se pitäisi ymmärtää? Vaikuttaako valtion suhde uskontoon jotenkin myös uskonnonvapauteen. Englannissa ja Tanskassa on valtiokirkko. Eroaako niiden uskonnonvapaus omastamme, tai Ranskan vastaavasta?

Tällaisia kysymyksiä pohdimme. Aloitamme perusteista, jonkin ajan kuluttua!