Sopimuksen tehokas valvonta on tehnyt siitä erittäin merkittävän. Sopimuksessa turvattujen ihmisoikeuksien rikkomisesta toinen valtio voi haastaa valtion ihmisoikeustuomioistuimeen. Myös yksityinen kansalainen voi haastaa valtion ihmisoikeuksiensa rikkomuksesta, tosin vasta sen jälkeen kun kansalliset oikeussuojakeinot on käytetty. Ihmisoikeustuomioistuin voi pätevästi tuomita valtion maksamaan korvauksia sopimuksen rikkomisesta.
Sopimusta on täydennetty lukuisilla lisäpöytäkirjoilla. Esim. kuolemanrangaistus on kielletty vasta lisäpöytäkirjalla 1983.
Sopimuksen 9 artikla on otsikoitu Ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapaus:
1. Jokaisella on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden vaihtaa uskontoa tai uskoa ja vapauden tunnustaa uskontoaan tai uskoaan joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin.
2. Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai uskoaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden vuoksi, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.
Artiklaa voi verrata YK:n julistuksen 18:een artiklaan. Huomiota kiinnittää se, että otsikosta huolimatta artiklan teksti puhuu vain uskonnosta ja uskosta. YK:n julistuksessa on käsitepari uskonto tai vakaumus. Sen sijaan tässä sopimuksessa tehdään ero uskonnon ja uskon välillä. Sopimus siten tunnustaa uskonnon julkisen, järjestäytyneen, sosiaalisen ja institutionaalisen luonteen, mutta myös uskonnollisen uskon henkilökohtaisen luonteen. Yksittäinen uskonto ilmenee vain jäsentensä kautta, joilla on usko. Ihmisen usko on aina henkilökohtainen, ja voi olla järjestäytyneeseen uskontoon sitoutunut tai sitoutumaton.
Yhteistä artikloissa on se, että kummassakin turvataan uskonnon ja uskon vaihtaminen ja sen tunnustaminen. Ihmisen vapaus tunnustaa uskontoa omantuntonsa mukaisesti edellyttää oikeutta mielipiteen vaihtamiseen, eli uskonnon ja uskon vaihtamiseen. Vain tämän vapauden kautta ihminen voi vapaasti tunnustaa uskontoaan ja uskoaan.
Yhtäpitävästi YK:n ihmisoikeusjulistuksen kanssa sopimuksessa turvataan uskonnon ilmaiseminen yksin ja yhdessä, sekä yksityisesti ja julkisesti. Näistä kahdestä käsiteparista voidaan muodostaa nelikenttä, jonka kaikki muodot turvataan uskonnonvapautena:
- yksin yksityisesti
- yksin julkisesti
- yhdessä yksityisesti
- yhdessä julkisesti
Uskonnon tunnustaminen on sallittua jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin. Ihmisoikeusjulistukseen verrattuna uutta on sana jumalanpalvelus. Se ei ehkä tuo lisää itse artiklan sisältöön, mutta painottaa toki kultillisen toiminnan vapautta. Siinä ehkä myös näkyy sopimuksen eurooppalainen luonne, kun se ottaa huomioon kristillisen kultin jumalanpalvelusluonteen. Toki jumalanpalveluksena voidaan yleisesti käsittää muidenkin uskontojen kultti, mutta sanana sillä on kristillinen vivahde.
Artiklassa on toinen momentti, jossa määrätään uskonnonvapaudelle asetettavien rajoitteiden rajoittaminen. Uskonnonvapautta saa rajoittaa vain laissa säädetyillä perusteilla. Mikään alempiasteinen määräys ei anna lupaa rajoittaa uskonnonvapautta. Etsimättä tulee mieleen esim. päiväkodeissa ja kouluissa esitetyt vaatimukset, että niissä ei tulisi harjoittaa uskontoa, ja niiden johtajien tai rehtorien päätökset ja määräykset, että uskonnonharjoitus jotenkin yleisesti ei olisi suotavaa.
Niissäkin tilanteissa, joissa uskonnonvapautta rajoitetaan, rajoitus saa perustua vain erikseen määriteltyihin tilanteisiin. Rajoituksen syynä voi olla vain yleinen turvallisuus, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojeleminen, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaaminen.
Uskonnonvapautta ei siis saa käyttää niin, että järkyttää yleistä turvallisuutta, järjestystä, terveyttä, moraalia tai toisten oikeuksia tai vapauksia. Tosin, näissäkin tilanteissa rajoituksen tulee perustua lakiin.
Erityisen merkityksellinen uskonnonvapauden tulkinnan ja luonteen vuoksi on se, että sitä saa rajoittaa toisten oikeuksien tai vapauksien turvaamiseksi. Sehän tarkoittaa sitä, että uskonnonvapaus ei voi koskaan rajoittaa toisten vapautta. Uskonnon harjoittaminen on sellaista, että se ei koskaan estä toisen henkilön uskonnon harjoittamista, tai muun ihmisoikeuden tai vapauden toteutumista. Omaan uskonnonvapauteeni perustuen en voi estää toisen uskonnonvapautta tai harjoitusta. En voi siis sanoa, että sinun uskonnonharjoittamisesi loukkaa minun uskonnonvapauttani. Kerrotaan tarinaa Helsingin senaatintorilla kulkeneesta rouvasta, joka pahoitti mielensä, kun sattui näkemään torille rakennetun lumikirkon. Toisen uskonnon näkeminen, kohtaaminen ja kuuleminen ei riko uskonnonvapautta, koska kaikilla on sama vapaus uskonnon tunnustamiseen yksityisesti ja julkisesti. Myöskään toisen ihmisen uskonnon tunnustamisen näkeminen ja kuuleminen sellaisenaan ei ole vielä omaa uskonnonharjoitustani, eikä tee minua osalliseksi toisen kultista, vaikka sen kuulenkin.
(On tosin olemassa erityinen marxilainen uskonnonvapauden käsitys, joka lähti ajatuksesta, että oikea uskonnonvapaus olisi vapautta uskonnosta, ja oikea uskonnonvapaus edellyttäisi, että ihmisen ei tarvitse uskontoa edes nähdä tai kohdata. Tähän käsitykseen palaamme myöhemmin.)
Tässä suhteessa uskonnonvapaus on hyvin lähellä sananvapautta. Sananvapauteen nojautuen en voi kieltäytyä kuulemasta itselleni vieraita ajatuksia. Olisi tuhoisaa koettaa sanoa, että sananvapauteen tukeutuen minulla olisi lupa olla kuulematta kenenkään muun kuin oman puolueeni ajatuksia. Se tekisi kaiken sananvapauden ja poliittisen keskustelun turhaksi. Samoin on uskonnonvapaudessa. Uskonnonvapautta ei loukkaa se, että näkee tai kuulee itselleen vieraan kultin toimintaa. Itsellä kun on lupa tunnustaa sitä uskoa ja uskontoa mitä haluaa.
Kouluopetusta ajatellen merkityksellinen on sopimuksen 1. lisäpöytäkirjan 2. artikla, joka on otsikoitu Oikeus koulutukseen:
Keneltäkään ei saa kieltää oikeutta koulutukseen. Hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus.
Veikeää on se, että kun artiklan yleistarkoitus on antaa oikeus koulutukseen, siinä tehdään merkittävä linjaus siitä, että valtion tulee kunnioittaa vanhempien kasvatusvastuuta. Varsinainen kasvatusvastuu kuuluu vanhemmille, eikä valtio saa ylittää tai loukata sitä. Valtion on tässä suhteessa kunnioitettava vanhempien oikeutta antaa lapsilleen uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus.
Kaikki tietysti ymmärtävät, että tämäkään ei voi tarkoittaa sitä, että koulussa oppilaalla olisi oikeus olla kuulematta tai näkemättä itselleen vieraita ajatuksia, uskontoja tai aatteita. Jos niin olisi, olisi jokaiselle aatesuunnalle ja uskonnolle oltava suorastaan oma kuolunsa. Koulussa voidaan opettaa uskontoja, aatteita, vakaumuksia ja ideologioita. Siitä huolimatta valtion tulee kunnioittaa vanhempien uskontoa ja aatteellista vakaumusta. Vanhemmilla on oikeus varmistaa lapsilleen omien käsitystensä mukainen kasvatus ja opetus, eikä valtion koululaitos saa lyödä sitä korville.
Suomessa näyttää joskus olevan niin, että vanhempien kasvatusoikeuden varmistaninen tarkoittaa lähinnä sitä, että oppilaat suojataan erilaisilta ajatuksilta ja uskonnoilta. Näinhän ei voi olla. Uskonnonvapauden luonteeseen, kuten myös sananvapauden, kuuluu se että kaikki näkyvät ja kuuluvat. Kun kaikki näkyvät ja kuuluvat, kaikki myös kohtaavat ja elävät rinnakkain. Vapausoikeuksien lopputulos on moniarvoinen yhteiskunta, jossa arvot kohtaavat ja ovat vuoropuhelussa. Ne näkyvät kaikki yhdessä. Ja siinä vuoropuhelussa jokaisella on oikeus tunnustaa omaa uskontoaan!
i Héru as elye!
Henri