Uskonnonvapauslaki

Perustuslaissa ilmaistua uskonnonvapautta  täsmentämään on säädetty uskonnonvapauslaki (6.6.2003/453). Lakia valmisteltiin varsin perusteellisesti laajapohjaisessa komiteassa. Vanha, vuoden 1922, uskonnonvapauslaki oli jo monilta osin ajastaan jäljessä.

Uskonnonvapauslaki jakaantuu kolmeen lukuun. Niistä ensimmäisessä on yleiset säännökset. Kiinnostavimpia niistä on uskonnolliseen yhdyskuntaan liittymisen ja eroamisen ikärajat, sekä liittymis- ja eroamismenettely.

Toisessa luvussa on rekisteröityyn uskonnolliseen yhdyskuntaan liittyviä säännöksiä, mm. yhdyskunnan perustamisesta, hallinnosta ja niillä on erillinen lainsäädäntö.

Kolmannessa luvussa käsitellään suhdetta kokoontumisvapauteen kokoontumislain kautta, sekä laittoman uskonnollisen yhdyskunnan jatkamista ja ilmoitusvelvollisuuksien rikkomista.

Uskonnonvapauslain uudistuksessa säädettiin lisäksi hautaustoimilaki, joka säätelee hautausmaiden ylläpitoa.

Lain tarkoituksena on uskonnonvapauden turvaaminen (1 §). Lähtökohtana on siis länsimainen, liberalistinen uskonnonvapaus: oikeus uskonnonvapauteen. Lisäksi se säätää uskonnollisen yhdyskunnan perustamisesta ja toiminnan perusteista. Näiltä osin säännökset ovat myös rajaavia, koska yhdyskunnan toiminnassa on vähimmäisvaatimuksia.

Uskonnollinen yhdyskunta on määritelty laissa (2 §). Uskonnollisia yhdyskuntia ovat ne yhteisöt jotka on rekisteröity uskonnollisiksi yhdyskunniksi. Lisäksi uskonnollisia yhdyskuntia ovat uskonnonvapauslain nojalla suoraan myös evankelis-luterilainen  ja ortodoksinen kirkko.

Yhdyskunta, jota ei ole rekisteröity uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, ei ole "rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta". Voi kysyä, mitä merkitystä sillä on. Suurin merkitys on kaiketi sillä, että yhdyskunta voi päättää, että sen jäsenet eivät saa olla muun uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä. Jos jokin toinen yhdyskunta on uskonnollinen yhdyskunta, silloin sellaiseen kuuluminen saattaa olla rajoitettua jo toisen vastaavan jäsenyyden perusteella. Yksilöä ei voida periaatteessa estää liittymästä uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kuitenkin vastaanottava yhdyskunta voi evätä jäsenyyden, joko siksi, että henkilö ei täytä esitettyjä ehtoja, tai myös sillä perusteella, että henkilö on jo toisen uskonnollisen yhdyskunnan jäsen. Uskonnollinen yhdyskunta voi myös erottaa jäsenen sillä perusteella, että jäsen on liittynyt myös muun uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi. Tästä pitää kuitenkin olla säännöissä määräys (3 §).

Uskonnollista toimintaa voi tunnetusti harjoittaa myös yhdistysmuotoisena, yhdistysrekisteriin kirjatuissa yhdistyksissä. Uskonnollisia yhdistyksiä (ry) on Suomessa runsaasti, mm. kaikki Evankelis-luterilaisen kirkon uskonnollista toimintaa harjoittavat herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt ovat rekisteröityjä yhdistyksiä (ry.). Tällä ne ilmaisevat toimivansa kirkon sisällä muodostamatta muuta uskonnollista yhteisöä, eli toista uskontokuntaa.

Epäilemättä myös sisällöllisesti aito uskonnollinen yhteisö voisi toimia myös yhdistysmuotoisena (ry). Sillä ei olisi välttämättä paljonkaan eroa yhdyskunnan oikeudelliseen asemaan. Rekisteröidyn yhdistyksen jäsenyyttä ei merkitä väestötietojärjestelmään, eikä sen perusteella voi helposti tulla jäsenyyteen liittyviä ristiriitatilanteita.

Jäsenyys

Uskonnonvapauteen liittyy olennaisesti oikeus harjoittaa uskontoa yhteisöllisesti. Laki säätää henkilön oikeudesta päättää uskonnollisesta asemastaan (3 §). Tämä on keskeinen liberalistisen uskonnonvapauden muoto. Henkilö voi vapaasti päättää asemastaan liittymällä uskonnolliseen yhdyskuntaan tai eroamalla siitä. Henkilöllä ei tosin ole subjektiivista oikeutta liittyä johonkin tiettyyn uskonnolliseen yhdyskuntaan, ts. yhdyskunnalla ei ole automaattista velvollisuutta hyväksyä jäseneksi ketä tahansa.

Ikärajat

Peruslähtökohtana on, että jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan. Tätä oikeutta rajoittaa kuitenkin ikä. Lapsi, lähtökohtaisesti alle 18 vuotias, on huoltajiensa holhottavana, myös uskonnonvapautta koskevissa asioissa.

Uskonnonvapauslaki tunnustaa kaksi tärkeää sisältöperiaatetta. Ensimmäinen niistä on perheen yhtenäisyyttä. Laki suojaa sitä, että perheen uskonnollinen yhtenäisyys säilyy. Toiseksi, laki suojaa uskonnollisessa yhteisössä toimimisen jatkuvuutta. Laki siis lähtee periaatteista, että perheen uskonnollisella autonomialla on erityinen suoja, ja että uskonnolliseen yhteisöön kuulumista lähtökohtaisesti suojataan tempoilevilta vaihdoksilta. Taustalla on ajatus siitä, että uskonnollinen yhteisö ei ole sen kaltaista jäsenyyttä, johon liitytään kuin harrastustoimintaan, vaan kyse on ihmisen elämää olennaisesti syvemmältä vaikuttavasta inhimillisen toiminnan piirteestä.

Näiden periaatteiden taustalla on YK:n ihmisoikeusjulistuksessa mainittu vanhempien oikeus päättää lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta. Taustalla on siis voimakkaasti perhekeskeinen ja perheen uskonnollista jatkuvuutta suojaava periaate. Historiassa on tunnetusti paljon tilanteita, joissa vanhempia on estetty antamasta lapsilleen uskonnollista kasvatusta. Uskonnollinen elämä tulkitaan sillä tavalla persoonaa syvästi rakentavasti, että sen jatkuvuutta varjellaan.

Perheen yhtenäisyyden periaate näkyy siinä, että lapsen uskonnollisesta asemasta vanhemmat sopivat yhdessä. Periaatteena on, että vanhemmat pääsevät sopimukseen lapsen uskonnollisesta asemasta.

Jos vanhemmat eivät pääse sopimukseen, on äidille säädetty oikeus yksipuolisesti päättää lapsen uskonnollisesta asemasta. Oikeus on voimassa siihen asti, kunnes lapsi täyttää yhden vuoden. Laki tunnustaa lapsen vahvemman siteen äitiinsä. Mikäli biologinen äiti on menettänyt huoltujuutensa, on oikeus huoltajana toimivalla äidillä. Yhden vuoden rajaus tekee mahdottomaksi sen, että äiti myöhemmin voisi yksipuolisesti muuttaa lapsen uskonnollista asemaa. Tällä turvataan lapsen uskonnollisen aseman jatkuvuutta ja perheen yhtenäisyyttä.

Seuraavat tärkeät iät ovat 12 ja 15 vuotta. Laki tunnustaa lapsen kasvavan oikeuden päättää uskonnollisesta asemastaan, vaikka oikeus ei olekaan itsenäinen.

Kun lapsi täyttää 12 vuotta, hänellä syntyy esto-oikeus muuttaa uskonnollista asemaansa. Vanhemmat voivat muuttaa lapsen uskonnollista asemaa vain lapsen myötävaikuttama, eli lapsen omalla suostumuksella. Lapsella ei tällöinkään ole oikeutta muuttaa itse uskonnollista asemaansa. Hänen uskonnollinen asemansa muuttuu, jos vanhemmat sitä muuttavat ja hän itse suostuu siihen. Lain perustelujen mukaan ikäraja on tarkoitettu sellaista tilannetta varten, että lapsen vanhemmat, tai toinen heistä, vaihtaa uskontokuntaansa. Lapsi lähtökohtaisesti seuraa vanhempiensa mukana, mutta hänellä on esto-oikeus siirtymiseen. Jos lapsi ei anna suostumustaan, hän jää eri uskontokuntaan kuin vanhempansa. Säädös turvaa lapsen uskonnollisen yhteisön jatkuvuuden, jos lapsi sitä haluaa.

Kun lapsi täyttää 15 vuotta, hän voi olla jo itse aloitteellinen muuttamaan uskonnollista asemaansa muuksi kuin se vanhemmilla on. Hän voi itse liittyä tai erota, mutta hän edelleenkin tarvitsee vanhempien suostumuksen. Vanhemmilla on siis esto-oikeus lapsensa uskonnolliseen asemaan.

Evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaki aiheutti vuonna 2003 kiistan siitä, kuinka 12-14 -vuotiaan uskonnollista asemaa tulisi tulkita. Kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan, kirkkolaki viittasi vanhaan uskonnonvapauslakiin, ja kirkkolakia piti uudistaa.  Uskonnonvapauslain täsmällisen sanamuodon mukaan " Kaksitoista vuotta täyttänyt voidaan liittää uskonnolliseen yhdyskuntaan tai ilmoittaa eronneeksi siitä vain omalla kirjallisella suostumuksellaan." Sanatarkasti tulkiten pykälässä viitataan vain lapsen omaan suostumukseen. Uskonnonvapauslain tarkoitus kuitenkin oli, että lapsi käyttää esto-oikeuttaan vain siinä tilanteessa, että vanhempien tai huoltajien uskonnollinen asema samalla muuttuu. Kirkkolain uudistuksessa kirkolliskokous kuitenkin ehdotti pykälää, jossa side vanhempiin jäi vain alle 12 vuotiaan lapsen kirkkoon liittymisen kriteeriksi. Jos lapsi olisi 12 vuotta täyttänyt, hän voisi siis liittyä kirkkoon itsenäisesti, "omalla suostumuksellaan", ilman mukana olevaa tai seuraavaa vanhempaa. Kirkkolain tällöin hyväksytty ja yhä voimassa oleva sanamuoto on: "Kirkon jäseneksi liittymisestä ja kirkosta eroamisesta on voimassa, mitä uskonnonvapauslaissa (453/2003) säädetään. Alle kaksitoistavuotias lapsi voidaan liittää kirkon jäseneksi, jos hänen vanhempansa tai huoltajansa on kirkon jäsen ja jos lapsen jäsenyydestä on sovittu tai päätetty uskonnonvapauslain 3 §:ssä säädetyllä tavalla." (KL 1:3 §). Kirkolliskokouksen esitys siis oli uskonnonvapauslain kirjoitusmuodon mukainen, mutta ei sen taustalla olevan periaatteen mukainen. Pykälä ei siis turvaisi enää lapsen uskonnollisen aseman pysyvyyttä, vaan päin vastoin, antaisi mahdollisuuden liittyä yksin toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan ja rikkoa perheen uskonnollinen yhtenäisyys. Eduskunnan hallintovaliokunta totesi mietinnössään (HaVM 14/2003 vp), että kirkolliskokouksen esitys rikkoo uskonnonvapauslain taustalla olevaa periaatetta perheen uskonnollisesta yhtenäisyydestä ja lapsen uskonnollisen aseman jatkuvuudesta. Valiokunta edellytti, että kirkolliskokous tekee uuden esityksen, mikäli katsoo sen kirkon näkökulmasta olevan tarpeellista, ja se edellytti myös, että uskonnonvapauslain 3 § ryhdytään täsmentämään. Kirkkolaki mahdollistaa sen, että lapsi voi liittyä kirkkoon 12 vuotta täytettyään ilman että hänen vanhempansa tai huoltajansa ovat kirkon jäseniä. Erityislakina, ja kirkon autonomiaa korostavana lakina, kirkkolaki ohittaa yleislakina toimivan uskonnonvapauslain. Uskonnonvapauslain 3  § on täsmentämättä.


Liittyminen ja eroaminen

Uskonnolliseen yhdyskuntaan liittytään ilmoittamalla siitä yhdyskunnalle (4 §). Yhdyskunnalla on oikeus arvioida jäsenyyttä, ja myöntää se tai olla myöntämättä. Päätöksen on perustuttava yhdyskunnan sääntöihin.

Uskonnollisesta yhdyskunnasta voi erota kahdella tavalla, joko ilmoittamalla siitä yhdyskunnalle tai maistraatille. Ilmoitus on tehtävä kirjallisesti, ja sähköisen asioinnin johdosta myös sähköinen ilmoitus on mahdollinen. Eroaminen maistraatin kautta on periaatteessa tärkeä mahdollisuus sen johdosta, että se ehkäisee yhdyskunnan mahdollisuutta pidättää jäsentään vastentahtoisesti jäsenenään. Suomessakin on uskonnollisia yhdyskuntia, joiden jäsenyydestä eroamisen vaikeudesta on keskusteltu . Kun eroilmoituksen voi tehdä maistraattiin, ei yhdyskunta voi sitä kautta painostaa eroilmoituksen käsittelyä. Menettely tukee vapautta määrätä vapaasti uskonnollisesta asemasta.

Ajoittain on esitetty, että uskonnollisesta yhteisöstä eroaminen on jo tehty liian helpoksi. Eroaminen onnistuu verkon välityksellä hyvin nopeasti. Lienee totta, että erityisesti evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen on osittain myös jonkin yksittäisen mielipiteen ilmaisun väline, vaikka sen tulisi olla vakavan uskonnollisen sitoutumisen harkinnan merkki.

(Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että hallituksen kaavailemaan kuntarakenteen uudistukseen reagoitiin paikoin eroamalla kirkosta. Kunnasta ei voi erota, mutta protesti ilmaistiin jollakin mahdollisella tavalla. Uskonnolliseen yhteisöön sitoutumisen näkökulmasta ihmisten toiminta on jonkin verran outoa, mutta kertoo varmaankin jotakin siitä, millä tavalla kunta ja seurakunta, tai kirkko ja valtio, ihmisten mielissä liittyvät yhteen.)

Uskonnonopetus

Uskonnonvapauslaki ei säädä uskonnonopetuksesta. Se vain toteaa, että oikeudesta saada uskonnonopetusta säädetään erikseen. Laki siis ilmaisee uskonnonvapauden periaatteen, että lapsella on oikeus saada uskonnollista kasvatusta. Uskonnonopetusta koskevat periaatteelliset muutokset tehtiin lähinnä perusopetuslakiin.

Viime aikoina on useamman kerran julkisesti esitetty, että lapsille ei tulisi antaa uskonnollista opetusta. Taustalla lienee ajatus, että uskonto on aikuisten asia, ja että lasta ei saa kasvattaa uskontoon, karkeammin sanottuna "aivopestä" tai "indoktrinoida" uskontoon. Asialla ovat yleensä vapaa-ajattelijoiden kaltaiset ihmiset, joiden tausta-ajatuksena on uskonnosta vapaa yhteiskunta.

Lasten uskonnollinen kasvatus on olennainen osa länsimaista uskonnonvapautta. YK:n ihmisoikeusjulistuksessa nimenomaan turvataan vanhempien oikeus päättää lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta. Vapauteen uskoa tai uskomatta liittyy olennaisesti vanhempien kasvatusvastuu, ja oikeus kasvattaa lapsiaan myös uskonnollisesti. Tämän periaatteen ilmauksia ovat myös Suomen uskonnonvapauslain periaatteet, joilla turvataan perheen uskonnollinen yhtenäisyys ja jatkuvuus.

Rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta

Yhdyskunnan perustamiseen tarvitaan 20 täysi-ikäistä jäsentä.

Rekisteröidyn uskonnollisen yhteisön tarkoitus on määritelty laissa. Sen tehtävänä on "järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin."

Rekisteröidyn uskonnollisen yhteisön toiminnalla on tiettyjä rajoituksia. Luonnollisesti Suomessa jokaisen on noudatettava maan lakeja. Uskonnollista yhdyskuntaa ei saa käyttää pääsääntöisesti taloudelliseen toimintaan. Erikseen on säädetty, että yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen (7 §). Uskonnonvapauslaissa on siis otettu  kantaa perusoikeuksien hierarkiaan. Perusoikeuksien noudattamisessa ongelmat syntyvät yleensä silloin, kun perusoikeus joutuu toista perusoikeutta vastaan. Uskonnonvapaus on yksi perusoikeus. Yhtäältä uskonnonvapautta on siis toteutettava niin, että muita perus- ja ihmisoikeuksia kunnioitetaan. Uskonnonvapaus ei anna lupaa olla riistää toisen ihmisen perus- tai ihmisoikeuksia. Toisaalta on niin, että Uskonnonvapaus ei kutenkaan ole yksiselitteisesti muille perusoikeuksille alisteinen. Tämän ilmaisee sana "kunnioittaa". Alisteisessa suhteessa käytettäisiin muuta sanaa, esim. "noudattaa". Uskonnonvapauslaki  tunnustaa perusoikeuksien keskinäisen jännitteen. On tunnettua, että silloin kun jonkin kannan takana on vakava uskonnollinen vakaumus, uskonnonvapauslaki käytännössä sallii sen, että muita perusoikeuksia voi venyttää. Eräs esimerkki on esim. katolisen ja ortodoksisen kirkon tapa olla vihkimättä naisia papeiksi. Silloin kun uskonnollinen kanta  on perusteltu sisäisellä uskonnollisella vakaumuksella, mm. sukupuolten välinen tasa-arvo on voinut osittain väistyä toiminnasta, joka koskee uskonnonharjoitusta. Tasa-arvolaissa itsessään on rajoitus, että sitä ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen.

Suomessa on evätty Scientologia-kirkon rekisteröityminen uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Opetusministeriön asettama asiantuntijalautakunta arvioi, että scientologiakirkon tarkoitus ei täytä yllä mainittua uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen liittyvää kriteeristöä. Myös pastafarisen kirkon rekisteröiminen on evätty.

Suomessa on siis selkeä käsitys uskonnollisen yhdistyksen tarkoituksesta ja toiminnasta. Uskonnolla on tietynlainen uskonnollinen tunnustus, ja siihen liittyy kultillista, palvontaa tai muuta hartautta osoittavaa toimintaa. Uskonnonvapauslaki tunnustaa periaatteen, että uskonnonharjoittaminen  voi olla yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista. Uskonto ei siis ole yksityisasia. Uskonnonharjoittamisen yhteisöllisyys ja julkisuus ovat keskeinen länsimaisen uskonnonvapauden muoto. Tässä suhteessa se eroaa täysin marxilaisesta uskonnonvapauden sisällöstä, joka pyrki vapauttamaan yhteiskunnan uskonnosta, ja pakotti sen yksilölliseksi ja pois julkisuudesta.

Rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta on oikeushenkilö (17 §). Se voi hankkia oikeuksia, tehdä sopimuksia, antaa sitoumuksia, ja myös vaatia laillisia oikeuksiaan. Jäseet eivät ole henkilökohtaisessa vastuussa yhdyskunnan tekemistä sitoumuksista. Moniin uskonnollisen yhdyskunnan toimintaa koskeviin kohtiin sovelletaan käytännössä yhdistyslakia (27 §)

Lopuksi

Suomen uskonnonvapauslaki liittyy länsimaiseen uskonnonvapauskäsitykseen. Se turvaa yksilön ja yhteisön mahdollisuuden harjoittaa uskontoa, ja kaikin tavoin päättää uskonnollisesta asemastaan.

i Héru as elye!
Henri

Suomen perustuslaissa ilmaistu uskonnonvapaus

Suomen perustuslaki hyväksyttiin vuonna 1999 ja tuli voimaan maaliskuussa 2000. Perustuslaissa vahvistettiin vanhoihin perustuslakeihin nähden voimakkaasti perusoikeuksia. Asiallisesti vuoden 1995 perusoikeusuudistus tuli suoraan kirjoitetuksi perustuslain sisään. Perusoikeusuudistuksessa vahvistettiin merkittävästi kansalaisten perusoikeuksia, ja näiltä osin Suomi tuli kiistattomasti länsimaisen perusoikeussäännöstön piiriin. Suomi oli tosin aiemmin perusoikeussäännöstän piirissä, koska Suomi oli hyväksynyt Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja YK:n ihmisoikeuksien julistuksen perusoikeudet.

Perustuslain 11 §:n mukaan:

Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus.

Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Hallituksen esityksessä 1/1998 tätä pykälää selvennetään varsin niukkasanaisesti seuraavasti:
   11 §. Uskonnon ja omantunnon vapaus. Pykälä sisältää yleissäännöksen uskonnon ja omantunnon vapaudesta (1 mom.) sekä säännöksen, jossa täsmennetään näiden perusoikeuksien tärkeimmiksi ainesosiksi oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus, oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan sekä vapaus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen omantuntonsa vastaisesti (2 mom.).

Myös perustuslakivaliokunnan mietinnön kommentointi on varsin niukkaa. Se kiinnittää vain huomiota oikeuteen perustaa uskonnollisia yhdyskuntia (PeVM 10/1998):
11 §. Uskonnon ja omantunnon vapaus. Valiokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että lakiehdotukseen ei sisälly nykyisen hallitusmuodon 83 §:n 3 momenttia vastaavaa säännöstä oikeudesta perustaa uusia uskonnollisia yhdyskuntia. Asian mahdollinen sääntely kuuluisi systemaattisesti tähän pykälään. Valiokunnan käsityksen mukaan lakiehdotuksen säännökset yhdistymisvapaudesta (13 §:n 2 ja 3 mom.) koskevat kuitenkin myös uskonnollisten yhdyskuntien perustamista, minkä vuoksi asiasta ei ole tarpeen ottaa erityissäännöstä tähän yhteyteen.

Peruslain 6 §:ssä on myös uskonnonvapautta koskettava yhdenvertaisuuspykälä. Yhdenvartaisuuden lisäksi se sisältää perussäännöksen lasten oikeuksista. Pykälän 2 ja 3 mom mukaan:

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Uskonnonvapauden määrittely perustuslaissa

Perustuslaissa käsitteenä on uskonnon ja omantunnon vapaus. Perustuslain määrittelyssä olennaista on se, että uskonnon ja omantunnonvapaus on luonteeltaan länsimainen, liberalistinen vapausoikeus. Kyseessä on yksilölle annettu autonomia suuntautua haluamallaan tavalla, vapautena tehdä yksilöään koskevia ratkaisuja. Pykälä luettelee uskonnon ja omantunnonvapauden kolmena oikeutena:

1. oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa
2. oikeus ilmaista vakaumus
3. oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan

Sen lisäksi perustuslain teksti käyttää käsitettä velvollisuus. Kenelläkään ei ole velvollisuutta omantuntunsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Hallituksen esitys selventää tätä velvollisuutta. Hallituksen esityksen mukaan tässäkin on kysymys vapausoikeudesta. Kyseessä on "vapaus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen omantuntonsa vastaisesti."

Tähän jälkimmäiseen, neljänteen kohtaan, vapauteen olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen, viitataan joskus käsitteellä "negatiivinen uskonnonvapaus". Tällöin ajatellaan niin, että on  positiivinen uskonnonvapaus, oikeus ja vapaus harjoittaa uskontoa, ja sitten on negatiivinen vapaus, oikeus olla harjoittamatta uskontoa.

Perustuslain teksti ei kuitenkaan anna tukea sille, että olisi olemassa kahta vapauden muotoa. Positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus eivät ole kaksi eri vapautta, vaan yksi ja sama vapaus. On vain yksi uskonnonvapaus, joka on vapausoikeus. Vapautta harjoittaa tai olla harjoittamatta uskontoa, vapaus kuulua tai olla kuulumatta uskonnonharjoittamiseen. Vapaus ilmaista vakaumus on aina yhtäläinen. Kun on vain yksi vapaus ja oikeus, sekä oikeus harjoittaa uskontoa tai olla harjoittamatta kumpuaa yhdestä ja samasta ihmiselle annetusta autonomiasta suuntautua omatuntonsa mukaisesti. Kun joku ei halua harjoittaa uskontoa tai kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan, hän käyttää siinä liberalistista uskonnonvapauttaan.

Käsitteen negatiivinen uskonnonvapaus käyttäminen silloin kun puhutaan länsimaisesta uskonnonvapaudesta on vahingollista ja harhaanjohtavaa sen vuoksi, että on myös olemassa aito ja oikea negatiivinen uskonnonvapaus. Se ei ole länsimainen vapausoikeus, vaan marxilainen käsitys siitä, että oikea uskonnonvapaus ei ole yksilön vapausoikeus, vaan oikea uskonnonvapaus olisi vapautta uskonnoista, sitä että uskontoja ei ole tai että ne eivät näy eivätkä kuulu. Tätä marxilaista vapautta uskonnoista voidaan kutsua aidosti negatiiviseksi uskonnonvapaudeksi, koska se on länsimaisen uskonnonvapauden negaatio. Marxilaiseen käsitykseen palaan myöhemmin, koska se ei kuulu länsimaisten oikeusvaltioiden käsityksiin.

Uskonnon harjoittaminen

Uskonnonvapauden keskeinen käsite on uskonnon harjoittaminen. Sillä tarkoitetaan kultillista toimintaa, palvontaa ja rukousta. Kun perustuslain mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan uskonnon harjoittamiseen, sillä viitataan nimenomaan uskonnolliseen kulttiin, riittiin ja palvontaan, siis pyhään toimitukseen tai tapahtumaan, jonka tarkoituksena on uskonnon harjoittaminen.

Suomessa on osoittautunut erittäin vaikeaksi kysymykseksi se, mistä ihminen voi kieltäytyä sen nojalla, että hänellä on vapaus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen. Kysymyksen ovat ennen muuta nostaneet esille ateistit ja vapaa-ajattelijat siinä merkityksessä, mihin tällainen vapaus johtaa suhteessa muihin ihmisten uskonnonvapauteen ja uskonnosta keskustelemiseen tai sen yleiseen näkymiseen.

Varsin usein näkee lehdissä yleisönosastokirjoituksia, joissa joku pahastuu siitä, että on sattunut näkemään tai kuulemaan jotakin uskonnollista. Tunnettuja tapauksia on, että koulussa on ollut jotakin puhetta uskonnosta, tai että postiluukusta tulee uskonnollinen kirje tai lehti. Monissa kirjoituksissa on sen kaltainen perusajatus, että ihmisellä olisi oikeus olla kuulematta tai näkemättä mitään omalle vakaumukselle vierasta asiaa, esim. että ateistin lapsella olisi oikeus ollä näkemättä tai kuulematta mitään uskontoon liittyvää. Esim. kirkkorakennukseen tutustuminen olisi epätoivottavaa.

Kun uskonnonvapaus on liberalistinen vapausoikeus, kullakin on oikeus toimia vakaumuksensa mukaisesti. Uskonnonvapaus ei siis voi rajoittaa toisen uskonnonvapautta. Tässä suhteessa se on samanlainen kuin sananvapaus. Kun minulla ja sinulla on oikeus sanoa sanottavamme, voimme olla eri mieltä, mutta sinun sananvapautesi ei estä minua sanomasta omaa asiaani. Minulla on oikeus harjoittaa uskontoani, tunnustaa sitä ja ilmaista se, ja sinulla myös, mahdollisesti toisin kuin minä. Tästä seuraa se, että liberalistinen uskonnonvapaus johtaa eri käsitysten rinnakkaiseloon ja kohtaamiseen. Ne kaikki näkyvät ja kuuluvat rinnakkain, yhdessä. Kyse on moniarvoisuudesta, pluralismista, jossa kenenkään vapaus ei rajoita toisen vapautta. Siksi vapaus olla osallistumatta uskonnonharjoittamiseen ei voi johtaa siihen, että jonkin toisen uskonnonharjoittaminen estyisi.

Vapaus harjoittaa uskontoa tai olla harjoittamatta sitä ei myöskään johda siihen, että esim. koulussa ei voisi nähdä, kuulla tai oppia omalle vakaumukselle vieraita asioita. Oppiminen, näkeminen ja kuuleminen ei ole uskonnon harjoittamista. Siksi, jo pelkästään koulun yleissivistävän tehtävän vuoksi, jokaisen koululaisen tulee vakaumuksestaan riippumatta nähdä ja kuulla muihin uskontoihin liittyviä asioita. Se tarkoittaa myös vakaumusta ilmaisevien tekstien, vaikkapa pyhien tekstien ja rukousten näkemistä, oppimistarkoituksessa, mutta ei tietenkään omaksumis- ja uskonnonharjoitustarkoituksessa. Uskonnon harjoittamisen ratkaisee usein tapahtuman intentio, tarkoitusperä. Uskontoa harjoittava henkilö lukee pyhää tekstiä palvonta- ja hartaudenharjoitustarkoituksessa. Sen sijaan toiseen uskontoon kuuluva koululainen voi lukea samaa tekstiä yleissivistävässä tutustumis- ja oppimistarkoituksessa. Yleissivistävän koululaitoksen yksi keskeisimmistä tehtävistä on tutustuttaa ihmiset myös omalle vakaumukselle vieraisiin uskonnollisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ilmiöihin.

i Héru as elye!
Henri

Uskonnonvapaus - Euroopan ihmisoikeussopimus

Euroopan Ihmisoikeussopimus (Yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi) on luultavasti maailman toiseksi tärkein ihmisoikeussopimus YK:n ihmisoikeuksien julistuksen jälkeen. Sopimus on Euroopan neuvoston alainen, ja sitä valvoo Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT).

Sopimuksen tehokas valvonta on tehnyt siitä erittäin merkittävän. Sopimuksessa turvattujen ihmisoikeuksien rikkomisesta toinen valtio voi haastaa valtion ihmisoikeustuomioistuimeen. Myös yksityinen kansalainen voi haastaa valtion ihmisoikeuksiensa rikkomuksesta, tosin vasta sen jälkeen kun kansalliset oikeussuojakeinot on käytetty. Ihmisoikeustuomioistuin voi pätevästi tuomita valtion maksamaan korvauksia sopimuksen rikkomisesta.

Sopimusta on täydennetty lukuisilla lisäpöytäkirjoilla. Esim. kuolemanrangaistus on kielletty vasta lisäpöytäkirjalla 1983.

Sopimuksen 9 artikla on otsikoitu Ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapaus:


1. Jokaisella on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden vaihtaa uskontoa tai uskoa ja vapauden tunnustaa uskontoaan tai uskoaan joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin.
2. Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai uskoaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden vuoksi, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi. 

Artiklaa voi verrata YK:n julistuksen 18:een artiklaan. Huomiota kiinnittää se, että otsikosta huolimatta artiklan teksti puhuu vain uskonnosta ja uskosta. YK:n julistuksessa on käsitepari uskonto tai vakaumus. Sen sijaan tässä sopimuksessa tehdään ero uskonnon ja uskon välillä. Sopimus siten tunnustaa uskonnon julkisen, järjestäytyneen, sosiaalisen ja institutionaalisen luonteen, mutta myös uskonnollisen uskon henkilökohtaisen luonteen. Yksittäinen uskonto ilmenee vain jäsentensä kautta, joilla on usko. Ihmisen usko on aina henkilökohtainen, ja voi olla järjestäytyneeseen uskontoon sitoutunut tai sitoutumaton.

Yhteistä artikloissa on se, että kummassakin turvataan uskonnon ja uskon vaihtaminen ja sen tunnustaminen. Ihmisen vapaus tunnustaa uskontoa omantuntonsa mukaisesti edellyttää oikeutta mielipiteen vaihtamiseen, eli uskonnon ja uskon vaihtamiseen. Vain tämän vapauden kautta ihminen voi vapaasti tunnustaa uskontoaan ja uskoaan.

Yhtäpitävästi YK:n ihmisoikeusjulistuksen kanssa sopimuksessa turvataan uskonnon ilmaiseminen yksin ja yhdessä, sekä yksityisesti ja julkisesti. Näistä kahdestä käsiteparista voidaan muodostaa nelikenttä, jonka kaikki muodot turvataan uskonnonvapautena:

• yksin yksityisesti
• yksin julkisesti
• yhdessä yksityisesti
• yhdessä julkisesti

Artiklassa mainitaan erityisesti neljä uskonnon tunnustamisen tapaa. Ihmisoikeusjulistus käyttää tällä kohtaa toista aktiivista sanaa julistaa. Molemmat sanat ilmaisevat ulospäin suuntautuvaa toimintaa, ja ilmaisee sen, että uskonnon harjoittaminen on sallittua siten, että se ei jää vain suljettujen seinien taaksen pimentoon. Julistaminen ja tunnustaminen on ja saa olla näkyvää ja aktiivista toimintaa. Tätä samaa ilmaisee käsitteellisesti uskonnon tunnustamisen julkisuus.

Uskonnon tunnustaminen on sallittua jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin. Ihmisoikeusjulistukseen verrattuna uutta on sana jumalanpalvelus. Se ei ehkä tuo lisää itse artiklan sisältöön, mutta painottaa toki kultillisen toiminnan vapautta. Siinä ehkä myös näkyy sopimuksen eurooppalainen luonne, kun se ottaa huomioon kristillisen kultin jumalanpalvelusluonteen. Toki jumalanpalveluksena voidaan yleisesti käsittää muidenkin uskontojen kultti, mutta sanana sillä on kristillinen vivahde.

Artiklassa on toinen momentti, jossa määrätään uskonnonvapaudelle asetettavien rajoitteiden rajoittaminen. Uskonnonvapautta saa rajoittaa vain laissa säädetyillä perusteilla. Mikään alempiasteinen määräys ei anna lupaa rajoittaa uskonnonvapautta. Etsimättä tulee mieleen esim. päiväkodeissa ja kouluissa esitetyt vaatimukset, että niissä ei tulisi harjoittaa uskontoa, ja niiden johtajien tai rehtorien päätökset ja määräykset, että uskonnonharjoitus jotenkin yleisesti ei olisi suotavaa.

Niissäkin tilanteissa, joissa uskonnonvapautta rajoitetaan, rajoitus saa perustua vain erikseen määriteltyihin tilanteisiin. Rajoituksen syynä voi olla vain yleinen turvallisuus, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojeleminen, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaaminen.

Uskonnonvapautta ei siis saa käyttää niin, että järkyttää yleistä turvallisuutta, järjestystä, terveyttä, moraalia tai toisten oikeuksia tai vapauksia. Tosin, näissäkin tilanteissa rajoituksen tulee perustua lakiin.


Erityisen merkityksellinen uskonnonvapauden tulkinnan ja luonteen vuoksi on se, että sitä saa rajoittaa toisten oikeuksien tai vapauksien turvaamiseksi. Sehän tarkoittaa sitä, että uskonnonvapaus ei voi koskaan rajoittaa toisten vapautta. Uskonnon harjoittaminen on sellaista, että se ei koskaan estä toisen henkilön uskonnon harjoittamista, tai muun ihmisoikeuden tai vapauden toteutumista. Omaan uskonnonvapauteeni perustuen en voi estää toisen uskonnonvapautta tai harjoitusta. En voi siis sanoa, että sinun uskonnonharjoittamisesi loukkaa minun uskonnonvapauttani. Kerrotaan tarinaa Helsingin senaatintorilla kulkeneesta rouvasta, joka pahoitti mielensä, kun sattui näkemään torille rakennetun lumikirkon. Toisen uskonnon näkeminen, kohtaaminen ja kuuleminen ei riko uskonnonvapautta, koska kaikilla on sama vapaus uskonnon tunnustamiseen yksityisesti ja julkisesti. Myöskään toisen ihmisen uskonnon tunnustamisen näkeminen ja kuuleminen sellaisenaan ei ole vielä omaa uskonnonharjoitustani, eikä tee minua osalliseksi toisen kultista, vaikka sen kuulenkin.

(On tosin olemassa erityinen marxilainen uskonnonvapauden käsitys, joka lähti ajatuksesta, että oikea uskonnonvapaus olisi vapautta uskonnosta, ja oikea uskonnonvapaus edellyttäisi, että ihmisen ei tarvitse uskontoa edes nähdä tai kohdata. Tähän käsitykseen palaamme myöhemmin.)

Tässä suhteessa uskonnonvapaus on hyvin lähellä sananvapautta. Sananvapauteen nojautuen en voi kieltäytyä kuulemasta itselleni vieraita ajatuksia. Olisi tuhoisaa koettaa sanoa, että sananvapauteen tukeutuen minulla olisi lupa olla kuulematta kenenkään muun kuin oman puolueeni ajatuksia. Se tekisi kaiken sananvapauden ja poliittisen keskustelun turhaksi. Samoin on uskonnonvapaudessa. Uskonnonvapautta ei loukkaa se, että näkee tai kuulee itselleen vieraan kultin toimintaa. Itsellä kun on lupa tunnustaa sitä uskoa ja uskontoa mitä haluaa.

Kouluopetusta ajatellen merkityksellinen on sopimuksen 1. lisäpöytäkirjan 2. artikla, joka on otsikoitu Oikeus koulutukseen:

Keneltäkään ei saa kieltää oikeutta koulutukseen. Hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus. 

Veikeää on se, että kun artiklan yleistarkoitus on antaa oikeus koulutukseen, siinä  tehdään merkittävä linjaus siitä, että valtion tulee kunnioittaa vanhempien kasvatusvastuuta. Varsinainen kasvatusvastuu kuuluu vanhemmille, eikä valtio saa ylittää tai loukata sitä. Valtion on tässä suhteessa kunnioitettava vanhempien oikeutta antaa lapsilleen uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus.


Kaikki tietysti ymmärtävät, että tämäkään ei voi tarkoittaa sitä, että koulussa oppilaalla olisi oikeus olla kuulematta tai näkemättä itselleen vieraita ajatuksia, uskontoja tai aatteita. Jos niin olisi, olisi jokaiselle aatesuunnalle ja uskonnolle oltava suorastaan oma kuolunsa. Koulussa voidaan opettaa uskontoja, aatteita, vakaumuksia ja ideologioita. Siitä huolimatta valtion tulee kunnioittaa vanhempien uskontoa ja aatteellista vakaumusta. Vanhemmilla on oikeus varmistaa lapsilleen omien käsitystensä mukainen kasvatus ja opetus, eikä valtion koululaitos saa lyödä sitä korville.

Suomessa näyttää joskus olevan niin, että vanhempien kasvatusoikeuden varmistaninen tarkoittaa lähinnä sitä, että oppilaat suojataan erilaisilta ajatuksilta ja uskonnoilta. Näinhän ei voi olla. Uskonnonvapauden luonteeseen, kuten myös sananvapauden, kuuluu se että kaikki näkyvät ja kuuluvat. Kun kaikki näkyvät ja kuuluvat, kaikki myös kohtaavat ja elävät rinnakkain. Vapausoikeuksien lopputulos on moniarvoinen yhteiskunta, jossa arvot kohtaavat ja ovat vuoropuhelussa. Ne näkyvät kaikki yhdessä. Ja siinä vuoropuhelussa jokaisella on oikeus tunnustaa omaa uskontoaan!

i Héru as elye!
Henri

Uskonnonvapaus - Ihmisoikeuksien julistus

Modernin uskonnonvapauden kansainvälisoikeudellinen perusta on Yhdistyneiden kansakuntien yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa. Julistus hyväksyttiin 10.12.1948. Sen taustalla on II-maailmansodan traumaattinen tilanne, jossa ihmisoikeudet joutuivat monilta osin hävitetyksi sodan alla.

Kaikkiaan 48 maata äänesti julistuksen hyväksymisen puolesta. On merkillepantavaa, että yksikään maa ei vastustanut sitä, mutta Neuvostoliitto ja muut Itä-Euroopan sosialistiset maat pidättäytyivät äänestämästä. Ihmisoikeudet eivät ole olleet sosialististen maiden parhaimpia saavutuksia, ja tämä koskee myös uskonnonvapautta. Marxilaiseen käsitykseen uskonnonvapaudesta palaamme myöhemmin.

Uskonnonvapaus on julistuksessa ilmaistu ihmisoikeus. Ihmisoikeudet ymmärretään oikeuksiksi, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle sellaisenaan ihmisen olemassaolon perusteella. Kukaan, edes valtio, ei myönnä niitä ihmisille. Ne ovat olemassa sellaisenaan. Valtion positiivinen tehtävä on turvata niiden toteutuminen kullekin ihmiselle.

Julistuksen artikla ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapaudesta on seuraava:

18. artikla. Jokaisella ihmisellä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus; tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä uskonnon tai vakaumuksen julistamiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamalla sekä harjoittamalla hartautta ja uskonnollisia menoja.

Artiklassa niputetaan ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus yhteen. Nämä kolme eivät ole aivan samoja asioita. Ajatuksenvapaus on ehkä käsitteenä laajin. Käsite omatunto on käsitteenä varsin vaikea, varsinkin lainopillisessa merkityksessä. Sillä ymmärretään ihmisen sisäistä vapautta pitää oikeana asioita, jotka hän ymmärtää oikeaksi. Uskonnonvapaus on sananvapautta suppeampi asia, mutta sisältää myös siitä poikkeavia erityisasioita, erityisesti uskonnollisen kultin.

Artiklan sisällössä käytetään selittävänä sanaparina käsitteitä uskonto ja vakaumus. Uskonto on eräs vakaumuksen muoto. Voidaan puhua uskonnollisesta vakaumuksesta, ja esim. poliittisesta vakaumuksesta. Vakaumus ilmaisee ihmisen maailmankatsomuksellista mielipidettä. Eräs vakaumus on myös ateistinen vakaumus. Ateismi ei lähtökohdissaan ole verrattavissa uskonnolliseen vakaumukseen, koska se ei sisällä kulttia, mutta saattaa saada totuusnäkemyksen kannalta uskontoon vivahtavia piirteitä.

Uskonnollisella vakaumuksella on muihin vakaumuksiin nähden erityispiirteitä, joista ensimmäinen liittyy käsitykseen Jumalasta, jumalista tai muista transsendenttisista tai immanenttisista voimista, jotka ovat tavalla tai toisella "yliluonnollisia". Toinen keskeinen ero on uskonnon yhteisöllinen ja julkinen palvontakultti, eli käsite uskonnolliset menot.

Uskonnonvapauden sisältö

Julistuksessa uskonnon ja vakaumuksen vapaus selitetään kahdeksi positiiviseksi vapaudeksi eli oikeudeksi. Ensiksikin (1) ihmisellä on oikeus vaihtaa uskontoa ja vakaumusta. Toiseksi (2) ihmisellä on oikeus julistaa sitä.

Nämä kaksi vapautta ovat  saman vapauden kaksi johtopäätöstä. Ne liittyvät artiklassa mainittuun ajatuksen ja omantunnon vapauteen. Kun ihminen saa ajatella vapaasti ja ihminen saa omassatunnossaan pitää oikeana sitä mitä sisällään tuntee, seuraa siitä mainitut kaksi asiaa. Ihmisellä on oikeus julistaa oikeana pitämäänsä vakaumusta, ja hänellä on myös oikeus tulla uusiin johtopäätöksiin ja vaihtaa vakaumustaan, myös uskontoaan. Oikeus julistaa uskontoa lähentää sitä julistuksen 19. artiklassa mainittuun sananvapauteen.

Oikeuteen julistaa uskontoa annetaan vielä kaksi lisämäärettä. Uskontoa saa julistaa sekä yksin että yhdessä toisten kanssa. Tässä tunnustetaan uskonnon ja vakaumuksen henkilökohtainen luonne ja sen sosiaalinen ulottuvuus. Uskonto mitä suurimmassa määrin on yhteisöllinen asia. Kuitenkaan ihmistä ei voi pakottaa yhteisöön, koska sitä voi harjoittaa myös yksin. Toinen julistamisen täsmennys on, että julistaa saa sekä julkisesti että yksityisesti. On hyvä huomata, että sanat yksin ja yksityisesti ovat eri asioita. Yksityisesti tarkoittaa yksityisessä piirissä, siis poissa julkisuudesta, poissa muiden näkyviltä. Ihminen voi julistaa uskontoa yksin mutta samalla julkisesti, esim. kadulla. Tapahtuipa uskonnonharjoitus yksin tai yhdessä, se voi tapahtua kummassakin tilanteessa yksityisesti tai julkisesti.

Yleisimmän uskonnonvapauden loukkaukset liittyvät kaiketi uskonnon yhteisölliseen ja julkiseen puoleen. Siellä missä uskonnonvapautta rajoitetaan, halutaan usein kieltää sen yhteisöllinen ilmaiseminen, ja yleensä myös julkinen ilmaiseminen.

Lopuksi artiklassa turvataan erikseen mainiten kolme vakaumuksen ja uskonnollisen julistamisen tapaa. Niitä saa julistaa (a) opettamalla sekä (b) harjoittamalla hartautta ja (c) harjoittamalla uskonnollisia menoja. Näistä hartaus on ymmärrettävä yksityisluontoiseksi kultiksi, ja uskonnolliset menot julkiseksi kultiksi. Opettaminen soveltuu mihin tahansa vakaumukseen.

Uskonnonvapauden luonne

Ihmisoikeuksien julistuksessa määritelty uskonnonvapaus on ennen kaikkea yksilöä ja yhteisöä koskeva vapausoikeus. Se lähtee yksilön vapaudesta. Koska samalla turvataan sen yhteisöllinen ilmaiseminen, on se myös yhteisölle annettu vapausoikeus.

Tässä vaiheessa voidaan kiinnittää huomiota siihen, että uskonnonvapauden yhteydessä ei sanota mitään julkisyhteisön oikeuksista tai velvollisuuksista. Julistuksessa annettu vapaus on yksilöä ja ihmisiä koskevaa vapautta.

Valtiota koskee julistuksessa sen 2. artiklassa mainittu yhdenvertaisuuden periaate:


2. artikla. Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.

Valtion tehtävä on siten turvata julistuksessa mainitut oikeudet erotuksetta kaikille. Tässäkin näkökulmassa kyse on julistuksessa mainittujen oikeuksien ja vapauksien oikeuttamisesta kaikille eli tekemättä eroa ihmisten kesken. On ehkä erikseen hyvä panna merkille, että siinä ei ole kyse tasapuolisen kohtelun vaatimuksesta yleensä. Valtiolla ei ole oikeutta evätä ihmisiltä näitä oikeuksia sillä perusteella, että se kohtelee ihmisiä tasapuolisesti tai muuten samalla tavalla. Valtio ei voi kieltää julista uskonnonharjoitusta sillä perusteella, että se on kielletty kaikilta yhtäläisellä tavalla. Julistuksessa mainitut oikeudet yksinkertaisesti vain ovat oikeutettuja kaikille ilman henkilöön liittyviä erottavia syitä. Niitä ei siis saa kieltä ihmisiltä syillä, jotka liittyvät henkilöön itseensä.

Uskonnonvapautta koskettaa vielä julistuksen 26. artikla, jossa käsitellään koulutusta. Sen kolmannen momentin mukaan "3. Vanhemmilla on ensisijainen oikeus valita heidän lapsilleen annettavan opetuksen laatu."

Artiklassa astuu kuvaan mukaan vanhempien kasvatus- ja opetusvastuu, jolla on merkitystä myös uskonnonvapauden kannalta. Onhan itse uskonnonvapaudessa turvattu vakaumuksen ja uskonnon opettaminen. Opettaminen on tosin alistettu 2 momentissa mainituille ihmisoikeuksien, perusvapauksien, suvaitsevuuden, ystävyyden ja rauhan päämäärille, joten millainen opetus tahansa ei ole julistuksen tavoitteiden mukaista vaikka vanhemmat sitä haluaisivatkin. Suomessa on varsin ajankohtainen kysymys, missä määrin vanhemmilla on oikeus päättää tai ylipäätään antaa uskonnollista kasvatusta. Ihmisoikeuksien julistuksen näkökulmasta vanhempien oikeus on ilmiselvä. Kun kyse on opetuksen laadusta, vanhemmilla on oikeus vaikuttaa siihen silloin kun opetuksen antajana on yhteiskunta.

i Héru as elye!
Henri

Uskonnonvapauden kysymyksiä

Uskonnonvapaus on jokseenkin kaikille tuttu käsite. Sen sijaan ei ole aina selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Yhtäältä uskonnonvapaus on hyvin vanha asia, jo antiikista peräisin. Toisaalta näyttää siltä, että se kuinka sen nykyään ymmärrämme on varsin uusi ja nuori ilmiö.

Ei ole itsestäänselvää, mitä uskonnonvapaus tarkoittaa. Voimme helposti tehdä joitakin kysymyksiä tai etsiä esimerkkejä.

Tarkoittaako uskonnonvapaus sitä, että saa harjoittaa uskontoa ihan missä vain, vai vain kotona ja  yksityisessä tilassa? Saako ihminen näkyvästi rukoilla linja-autossa, tai kuntosalin pukuhuoneessa? Voiko ihminen rukoilla työpaikallaan, ehkäpä kaupan kassalla tai poliisiautoa ajaessaan. Saako työntekijällä olla näkyviä uskonnollisia tunnuksia? Mitä pitäisi ajatella henkilöstä, joka koki uskonnonvapauttaa rikotun, kun hän kohtasi yllättäen ja vastoin tahtoaan lumesta tehdyn lumikirkon? Millaista on uskonnonvapaus Kiinassa, jossa on viranomaisten mukaan uskonnonvapaus, mutta jossa uskontoa ei saa vapaasti harjoittaa? Onko uskonnonvapautta se, että uskonto ei häiritse ketään?

Oma erityinen kysymyksensä on lasten uskonnonvapauden ja vanhempien kasvatusvastuun yhdistäminen. Kysymys liittyy myös uskonnonvapauteen koulussa ja päiväkodissa. Millaista uskonnonvapautta koulussa ja päiväkodissa voi olla, tai vanhainkodissa?

Jos meillä on erilainen näkemys uskonnosta, missä määrin saan estää toista harjoittamasta uskontoaan, jos se loukkaa minua? Onko uskonnollinen pilapiirros uskonnonvapauden rikkomista, jos vastaava poliittinen pilapiirros ei ole? Onkohan uskonnonvapaudella ja sananvapaudella jotakin yhteistä, tai uskonnonvapaudella ja kokoontumisvapaudella?

Eri maissa on omanlaisensa uskonnonvapauden sovellukset. Toisissa maissa ollaan julkisesti uskonnollisia, toisissa sitä kartetaan viimeiseen asti. Ranskassa on uskonnonvapaus, mutta se haluaa kieltää uskonnolliset symbolit. Yhdysvalloissa liittovaltio on tiukasti erotettu uskonnosta, mutta politiikassa uskonto on näkyvämmin esillä kuin Suomessa ikinä. Suomessa on valtion ja luterilaisen kirkon välillä lakiin perustuva side, mutta politiikassa ei kirkko juuri näy. Kuinka se pitäisi ymmärtää? Vaikuttaako valtion suhde uskontoon jotenkin myös uskonnonvapauteen. Englannissa ja Tanskassa on valtiokirkko. Eroaako niiden uskonnonvapaus omastamme, tai Ranskan vastaavasta?

Tällaisia kysymyksiä pohdimme. Aloitamme perusteista, jonkin ajan kuluttua!